Lupailin motivaatiota koskevassa tekstissäni palaillaan vielä niihin keinoihin, joilla voi helpottaa motivaationsa ylläpitämistä, ja kenties jopa herätellä sitä (uudestaan) henkiin. Tämä on tärkeää, sillä kuten tekstissäni kirjoitin, ei motivaatio suinkaan ole stabiili tila, vaan alati muuttuva, vahvistuva ja heikkenevä, mutta silti aivan olennainen syömishäiriöstä paranemista ajatellen. Tässä tekstissäni esittelen siis niitä keinoja, jotka ovat auttaneet minua motivaation ylläpitämisessä.
Miten motivaatiotaan sitten voi herätellä tai ylläpitää? Ihan ensiksi on tärkeää miettiä, miksi juuri SINÄ haluat parantua. Kehotan tarttumaan alussa vaikka ihan pieneenkin tahdonmuruseen, joka syntyy itsestä. Se voi olla esimerkiksi se, että pystyisi taas kahvittelemaan kavereiden kanssa tai pystyisi jatkamaan jotakin harrastusta. Pääasia on, että tämä motivaationlähde on omasi, etkä vain toistele ulkopuolelta, esimerkiksi hoitotaholta tulevia asioita. Itselläni oli aluksi tärkeänä tekijänä niinkin yksinkertainen asia, etten halunnut joutua osastolle enää takaisin. Myöhemmin elämää koskevat asiat, kuten vapautuminen sairauden luomista rutiineista ja se, että halusin jaksaa tavata ystäviäni ja opiskella, nousivat vahvemmin pintaan.
Tämä, että motivaationlähteen halu tulisi lähteä itsetä ei kuitenkaan suinkaan tarkoita sitä, etteikö myös motivaatiolleen saisi pyytää ja ottaa vastaan tukea. Minä olen monesti itkenyt isälleni heikkoutta, hakenut poliklinikkani hoitajalta vahvistusta terveille ajatuksille, ja ikään kuin hakenut samalla oikeutusta, jonkinlaista lupaa ajatella ja toimia terveellä tavalla. Lähimmiltään voi saada myös toista näkökulmaa siihen, millaisia hyviä asioita elämään voisi mahdollisesti toipumisen myötä saada silloin, kun Mörkö vakuuttelee vain sairauden "hyvistä" puolista.
Tällainen terveen ja sairaan puolen vuorottelu tulisi kuitenkin kaikesta sen aiheuttamasta kärsimyksestään hvyäksyä. Niin kauan kuin ihminen on sairas, ja vaikka toipuminen olisikin jo pitkällä, tulee päähän paljon sairaita ajatuksia eikä kaikkia toimintatapojaan voi korjata kerralla. Tärkeää oikean motivaation ylläpitämisessä on se, että erottaa nämä sairaat ajatukset terveistä, yrittää parhaansa mukaan tarttua niihin terveisiin ajatuksiin, ja pyrkii toimimaan niiden mukaan. Eikä anna periksi, vaikka tämä ei onnistuisikaan. Sillä tällä tavalla se aito motivaatio, siis oikeanlainen tahtotila ja usko omaan pystymiseen pysyy yllä.
Paitsi näihin terveisiin ajatuksiin tarttumisen, ja oikeiden motivaation lähteiden löytymisen kannalta aito motivaatio edellyttää myös aina todellista rehellisyyttä, ennen kaikkea itseään kohtaan. Älä siis yritä valehdella itsellesi, että motivaatiosi on vain sitä positiivista, terveyteen vetävää laatuaan, sillä todennäköisesti näet asiassa vielä toisenkin puolen, olethan yhä sairas. Pohdi siis rehellisesti, miksi olet sairastunut tai mikä pitää kiinni sairaudessa. Älä sulje silmiäsi tosiasioilta. Minä esimerkiksi tiedän, että tarvitsen myös vielä sitä tietynlaista turvaa, jota sairauden rutiinit minulle aiheuttavat ja sitä kontrollin tunnetta, joka minut painoni pitämisestä alhaisena syntyy. Koska tiedostan nämä tosiasiat, voin työskennellä niiden korjaamiseksi, mitä päivittäin teenkin.
Kun sitten on tässä motivaation ristitulessa, eli halu parantua on löytynyt, mutta Mörkö kuiskii korvaan muuta, voi lähteä ihan yksinkertaisesti puntaroimaan näitä vaihtoehtoja. Mieti, mitä hävittävää Sinulla on toipumisessa, Möröstä luopumisessa, sillä kuten edellä kuvasin, aivan varmasti näitäkin asioita on. Ja sitten: mieti mitä voitettavaa Sinulla on, jos lähdet tavoittelemaan tervettä elämää. Minua esimerkiksi on motivoinut parempi jaksaminen, fyysisen vointini koheneminen, itsenäistyminen ja opiskeluihin paluu. Ja joka kertaa tarttuessani elämän tuomiin tilaisuuksiin, vaikkapa kaupunkireissulla ystäväni tai siskoni kanssa, huomaan yhä selkeämmin, mitä kaikkea voin toipumisellani saavuttaa.
Kun ottaa huomioon, että motivaatio on yleensä aina sairastavalla ristiriitainen, ja myös sairaudessa on vielä pitkään houkuttavia asioita, on sairaudesta luopuminen, kuten olen kirjoittanut, aina myös luopumista, ja surutyötä. Tässä ristitulessa jaksaakseen joutuu usein miettimään paitsi tavoitteitaan, myös sitä, mitä on valmis kestämään, mitä on valmis tekemään saavuttaakseen nämä tavoitteensa. Silloin tällöin onkin hyvä jopa kirjata tai ainakin miettiä, mitä on valmis tekemään paranemisen eteen, ja tällöin rehellisyys nousee jälleen esiin. Minä elin pitkään vaiheessa, jossa halusin kyllä parantua, mutta en ollut kuitenkaan valmis nostamaan painoa tai luopumaan joistakin sairaista rutiineistani, ja vasta nyt olen saavuttamassa tilannetta, jossa alan olla motivaationi osalta, en suinkaan valmis, mutta ainakin valmiimpi tekemään töitä myös näiden asioiden osalta.
Koska motivaatio on kuitenkin luonteeltaan, kuten olen kuvannut, usein syömishäiriötä sairastavalla ristiriitainen ja jatkuvassa muutoksessa oleva, ei lopullista sataprosenttista motivaatiota kannatakaan jäädä odottelemaan, sillä vaikka sitä yrittäisi kaikin keinoin vahvistaa, ei tällaista täyttä motivaation tilaa välttämättä saavuta koskaan. Eteenpäin voi silti päästä tarttumalla edes yhteen pieneen motivaation muruseen. Sen avulla pääset jo alkuun. Ja matkalla, kun elämä alkaa voittaa, syntyy näitä murusia lisää ja ne kasvavat muodostaen lopulta yhä selkeämmän ja selkeämmän kuvan siitä, mitä elämältään haluaa. Älä siis arkaile lähteä toipumisen polulle vaikka sairauskin yhä houkuttelisin, sillä voin kokemuksesta kertoa, että kyllä siihen elämän imuun pääsee kiinni.
Kuten kirjoitin, erityisesti motivaation ristitulessa taistellessa ei sairaudesta kokonaisuudessaan kuitenkaan pysty luopumaan kerralla, on hyvä paitsi miettiä, mitä on valmis tekemään toipumisensa eteen, myös sitä, miten tämän tavoitteensa saavuttaa, siis niitä pieniä askeleita, joiden avulla lähestyy ja lähestyy tavoitettaan. Minä olen esimerkiksi ottanut askeleita ensin luottamuksen rakentamisen hoidon suhteen, tämän jälkeen painoni normalisoimisen suhteen pikkuhiljaa, ja seuraavaksi tulikin "Oman vastuun kasvattamis" -projekti, ja nyt sitten olen maistamassa hieman normaalimpaa elämää opiskeluihin paluun myötä. Näiden pienten askelten suunnittelun myötä suunnittelet siis samalla sitä, miten saavutat päämäärääsi, ja rakennat omaa paranemispolkuasi, omaa sankaritarinaasi. Kun näkee tien, miten määränpäänsä saavuttaa, on helpompi sitä lähteä tavoittelemaan ja uskoa sen saavuttamisen onnistumiseen.
Näiden pienten askelten avulla on myös mahdollista kerätä onnistumisia matkalta kohti lopullista voittoa. Syömishäiriöstä toipuminen on pitkä ja raskas prosessi, ja jos vain koko ajan odottaa sitä lopullisen määränpäänsä saavuttamista, käy matka todella raskaaksi. Jaksaakseen jatkaa eteenpäin kannattaakin oppia onnittelemaan itseään myös siitä, mitä on jo saavuttanut. Sillä onnistumiset ruokkivat onnistumisia nimenomaan sen motivaation kautta. Ainakin itselläni onnistuminen lisää sekä sitä tahtoa että myös pystyyden tunnetta jatkaa onnistumisen tiellä.
Tämä onnistumisten kerääminen ja niiden huomaaminen ei kuitenkaan aina ole anoreksiaan sairastuneelle helppoa, sillä sairastava on luonteeltaan usein kovin vaativa itseään kohtaan ja lisäksi anoreksia on sairautena niin negatiivinen, että se pyrkii mitätöimään jokaisen mahdollisen onnistumisen kokemuksen, ja saa sairastavan tuntemaan itsensä kyvyttömäksi oikeastaan ihan kaikkeen syöden elämästä samalla kaiken toivon. Tällainen negatiivinen kierre ja käsitys itsestä ei kuitenkaan lainkaan edesauta motivaation ylläpitämistä ja uusien onnistumisten kokemusten syntymistä, vaan päinvastoin. Joskus onkin siis hyvä, sen sijaan, että jatkuvasti keskittyy siihen, mitä on vielä saavuttamatta kiinnittämään katseensa siihen, mitä on jo saavuttanut. Minulla tämä blogini on toiminut sellaisena positiivisena paikkana, jonne olen opetellut kirjoittamaan onnistumisistani ja iloitsemaan niistä. Ja voi kyllä, se on auttanut minua jaksamaan eteenpäin hurjasti, vaikka myös niitä epäonnistumisiakin on matkalle sattunut. Pikkuhiljaa olen kuitenkin opetellut armeliaisuutta itseäni kohtaan, ja antamaan myös nämä epäonnistumiset itselleni anteeksi.
Virheistään soimaamisen sijaan olenkin opetellut kehumaan ja onnittelemaan itseäni. Jokaisen yksin syödyn aterian jälkeen annan siitä mielessäni tunnustusta itselleni, ja jokaisen erityisen edistysaskeleen jälkeen sanon sen jopa itselleni ääneen. Samalla olen rakentanut uudenlaista, positiivisempaa tapaa puhua itselle. Tartu siis näihin onnistumisen kokemuksiin, ja opettele nauttimaan niistä. Usein onnistumisen tunne onkin jo itsessään niin palkitseva, ettei mitään erillisiä palkintoja enää tarvita, ja siihen tunteeseen on hyvä palata vaikeana hetkenä, kun puntaroi siinä motivaation ristitulen välissä. Silti itsensä kehuminen, itselle kauniisti puhuminen on avaintekijöitä positiivisen motivaation ylläpitämisessä.
Itsensä kehumisen lisäksi myös itsensä palkitseminen on oiva keino motivaation ylläpitämisessä. Tai itseasiassa tahtoisin palkitsemisen sijaan käyttää mieluummin termiä itsensä hyvänä pitäminen. Sillä siihenhän ei tarvita mitää erityistä syytä tehdä asioita, että kohtelee itseään hyvin. Tee siis asioita, joista pidät, jopa nautit, asioita, jotka saavat Sinut hyvälle mielelle. Itselleni tällaisia ovat esimerkiksi ystävieni tapaamisen lisäksi hyvän romaanin lukeminen ja kirjoittaminen. Elämän pienien ilojen löytäminen houkuttelevat, eli motivoivat kohti tervettä elämää. Samalla itsensä hyvänä pitäminen lisää itsearvostusta, mikä auttaa taas omalta osaltaan motivaation herättelyssä ja sairaudesta irtipyristelyssä.
Tiivisteettynä siis positiivisuus on avain sana motivaation herättelyssä ja ylläpitämisessä. Se pitää sisällään niin positiivisia ajatuksia elämästä ja tavoitteista, itseensä myönteisesti suhtautumista ja kivojen juttujen tekemistä. Samalla kun onnen tunne rinnassa lisääntyy, vahvistuu myös tunne siitä, että elämä on todella elämisen arvoista, ja myös itseluottamus kasvaa.
<3: Ida
Ps. Motivaatio syömishäiriön yhteydessä on siis laaja ja monitahoinen asia, josta riittää kirjoitettavaa. Tässä oli nyt joitakin yleisiä keinoja motivaation ylläpitämiseen. Jottei tekstini taas venyisi kilometrin pituiseksi, ajattelin vielä jakaa erilliseksi tekstiksi oman motivaationi rakentumisen ja ne yksittäiset asiat, jotka ovat minua motivoineet toipumiseni polulla. Mutta näistä kirjoitan siis vielä lisää uudemmassa tekstissäni, mikäli kiinnostusta vielä aiheeseen riittää! :)
Motivaatiosta voisi tosiaan kirjoittaa kokonaisen romaanin ja kyllä sinusta siihenkin olisi, mutta nyt olit tiivistänyt tärkeitä asioita, ja varmasti juuri nämä seikat ovat niitä, joista lukijasi halusivat lukea. Kiitos Ida!
VastaaPoistaOn tosiaan tärkeää kartoittaa aluksi ne syyt ja lähteet siihen omaan motivaatioon, esimerkiksi ne syyt, miksi haluaa parantua. Onkin ensiarvoisen oleellista, että nämä lähteet kumpuavat omasta itsestä, eikä niitä ole ladeltu ulkopuolelta. Omakohtaiset haaveet ja tavoitteet auttavat ylläpitämään motivaatiota.
Tärkeä asia, jonka mainitsit myös on rehellisyys, niin muita, kuin ennenkaikkea itseä kohtaan. Muita voi huijata, mutta tärkeää on olla rehellinen itselle ja tiedostaa faktat. Unimaailmassa ja pumpulissa eläminen ei auta paranemisessa, vaan raaat tosiasiat on kohdattava. Myöskin konkretia ja realistisuus omissa tavoitteissa ja motivaattoreissa on tärkeää. Sairastavan pitää tiedostaa asiat, joita toipuminen vaatii, esimerkiksi sen, että painon pitää nousta. Myös ne konkreettiset teot on hyvä selventää itselleen. Vain teot vievät eteenpäin, ei haaveilu ja tehtävien asioiden lykkääminen. Myös surutyö on käytävä läpi. Sairaus on ollut uskollinen kumppani ja osa omaa itseä, joten on raskasta luopua tästä vanhasta seuralaisesta. Tässä asiassa ja muutenkin mukaan astuu ulkopuolinen tuki. Yksin ei parane jäädä missään vaiheessa, jos olo tuntuu huteralta. Hyvä keskusteluapu ja konkreettinen apu, esimerkiksi ruoan annostelussa ovat olennainen apu toipumisen alussa ja niin kauan, kun työtä tehdään.
Itseään kohtaan pitää todellakin olla lempeä ja kaiken vielä edessä olevan sijasta keskittyä niihin asiohin, jotka on jo saavuttanut. Pienestäkin pitää olla iloinen, sillä se pieninkin asia on ison muutoksen alku. Pienet palkinnot, kehut ja kannustus ovat suuri osa toipumisprosessia ja motivaation ylläpitoa, ne kannustavat jatkamaan ja muistuttavat, että kaikki on mahdollista. Ei ole olemassa liian suurta vuorta ylitettäväksi. ;)
Kiitos mahtavasta tekstistä viisas ja vahva muru! <3
Kiitos itsellesi Ihana Nell mahtavasta kommentistasi! Tunnuit siinä tavoittaneen hyvin kaiken sen, mitä olinkin tahtonut tekstilläni sanoa.
PoistaPainotit kommentissasi tuota rehellisyyttä ennen kaikkea itseään kohtaan, etkä turhaan. Tähän liittyy mielestäni myös avun pyytäminen silloin kun sitä tarvitsee. Se on vahvuutta, viisautta, ja ennen kaikkea sitä rehellisyyttä. Tämän askeleen Sinä olet uskaltanut ottaa, ja voit olla ylpeä itsestäsi. Muistathan onnitella itseäsi tästä, kuten muistakin edistysaskeleistasi? Sillä kuten kirjoitat: "Pienestäkin pitää olla iloinen, sillä se pieninkin asia on ison muutoksen alku. ", ja Sinä olet tähän muutoksen kelkkaan kanssani lähtenyt. Samanlaista tsemppiä myös jatkossa toivon meille molemmille! <3
Hei Ystäväni!
VastaaPoistaKiitos taas avoimesta ja rehellisestä tekstistäsi!
Tämänkertainen kommenttini tulee aika lailla "flowna", joten anteeksi jos struktuuri ja loogisuus ontuvat! Tartuin taas muutamaan lauseeseen, joita jäin erityisesti pohtimaan.
"...hakenut poliklinikkani hoitajalta vahvistusta terveille ajatuksille, ja ikään kuin hakenut samalla oikeutusta, jonkinlaista lupaa ajatella ja toimia terveellä tavalla."
Olen huomannut, että hyvin moni syömishäiriöinen hakee yhä uudestaan ja uudestaan ulkoista vahvistusta ja lupaa terveille ajatuksille ja toiminnalle. Vaikka useimmiten on kyse fiksuista ihmisistä, jotka kyllä itsekin tiedostavat miten asiat ovat, on usein niin äärimmäisen tärkeää yhä uudelleen ja uudelleen saada kuulla tiettyjä elämän faktoja. Näenkin, että asioiden läpikäyminen ja toistaminen on tärkeää niin kauan kun itse ei oikein omiin voimiinsa vielä ehkä täysin luota, ja kaipaa vahvistusta omille terveille ajatuksille.
"...ja vaikka toipuminen olisikin jo pitkällä, tulee päähän paljon sairaita ajatuksia eikä kaikkia toimintatapojaan voi korjata kerralla. /.../ Kuten kirjoitin, erityisesti motivaation ristitulessa taistellessa ei sairaudesta kokonaisuudessaan kuitenkaan pysty luopumaan kerralla, on hyvä paitsi miettiä, mitä on valmis tekemään toipumisensa eteen, myös sitä, miten tämän tavoitteensa saavuttaa, siis niitä pieniä askeleita, joiden avulla lähestyy ja lähestyy tavoitettaan."
Tämä on niin tärkeää muistaa! Tosiaan, uumoilen, että aika monenkin ongelma on juuri tuo, että haluaisi niin kovasti muuttaa kaikki sairaat seikat elämässä kertaheitolla. Mutta se on kyllä hyvin vaikeaa ja saattaa pahimmassa tapauksessa johtaa siihen, ettei mikään osatavoite onnistu tai jopa totaaliseen lamaannukseen. Siksi onkin oltava kärsivällinen ja mitoitettava kulloisetkin tavoitteet ja askeleet omien voimavarojen mukaan.
"Mieti, mitä hävittävää Sinulla on toipumisessa, mieti mitä voitettavaa Sinulla on, jos lähdet tavoittelemaan tervettä elämää."
Tämäkin on niin tärkeää! Kommentoit taannoin kysymystä, joka on todella hyvä jokaisen sairastavan itselleen asettaa: Mihin enää tarvitsen anoreksiaa (syömishäiriötä)? Veikkaan, että suurimmalle osalle pitkään sairastaneista alkuperäiset syyt sairauteen ovat jo saattaneet laueta, mutta sairastamisesta on enemmänkin tullut turvallinen elämäntapa, jota ilman kokisi olevansa hukassa. Mutta, kuten tiedämme, sairauden kanssa eläminen on enemmän hukassa oloa kuin terveyden tavoitteleminen.
Toipuminen on kuitenkin todella raskas prosessi, ja onkin hyväksyttävä se, että hiljaa hyvä tulee, ja asettaa tavoitteet sen mukaan.
"...jos vain koko ajan odottaa sitä lopullisen määränpäänsä saavuttamista, käy matka todella raskaaksi."
Muistaen, että:
"...onnistumiset ruokkivat onnistumisia /.../ itselläni onnistuminen lisää sekä sitä tahtoa että myös pystyyden tunnetta jatkaa onnistumisen tiellä."
Ja - last but not least:
"...positiivisuus on avain sana motivaation herättelyssä ja ylläpitämisessä."
Tällaisin ajatuksin tällä kertaa!
Halauksin! <3
Kiitos Sinullekin Andrea kommentistasi! Eikä todellakaan kyllä huomannut mitenkään, että kommenttisi olisi ollut tajunnanvirtaa ainakaan huonossa mielessä, päinvastoin: sillä tapaahan ne yleensä syvimmät ajatukset usein nousevat :)
PoistaKirjoitat niin paljon taas viisaita sanoja kärsivällisyydestä, armeliaisuudesta itseään kohtaan ja niiden pienten muutosten tärkeydestä. Toivon niin kovasti, että muistat nämä asiat myös itse. Kuten kirjoitat, vakavasti sairas ihminen ei pysty heittämään Anoreksia-Mörköään kerralla romukoppaan, etenkään silloin kun sairaudesta on muodostunut tietynlainen elämäntapa, kuten kuvailet. Tämä on hyväksyttävä, ja annettava itselleen myös lupa olla siinä vaiheessa toipumistaan kuin on. Se on sitä armeliaisuutta itseään kohtaan. Ja sen jälkeen mietittävä: mitä voin tehdä tänään? Sillä kyllä, vaikka tarvitaan paljon kärsivällisyyttä, voi joka päivä kuitenkin tehdä jotakin paranemisensa eteen. Ja pikkuhiljaa näistä pienistä puroista muodostuu isompi virta, joka vie kohti sitä tervettä, oikeaa elämää. Minäkään en ole missään vaiheessa pystynyt suuriin ihmeisiin, aivoissani ei ole tapahtunut mitään suurta naksahdusta, eikä toipumiseni ole ollut suoraviivaista nousukiitoa. Ja silti, pitkälle olen päässyt. Ehkäpä jotkut ihmeet rakennetaan pala palalta ajan kanssa sen sijaan, että ne tulisivat valon nopeudella taivaasta? Ehkä minun, ja ehkä Sinunkin, tapasi on toipua sillä tavalla.
Voimia askelten ottamiseen Ystäväni <3
Hei Ida!
VastaaPoistaTodella tärkeitä asioita toit taas esille! Löysin heti yhden meille yhteisen motivaattorin joka minullakin oli alussa hyvinkin etualalla, eli minäkään en enää koskaan halua takaisin osastolle!
Omalla kohdallani ennen toipumisen polulle astumista tein juuri vähän niin kuin kirjoitit, mietin elämää anorektikkona tai terveenä. Mietin mitä elämältäni haluan. Totesin, että en voi enää jatkaa elämääni niin, että olisin elävä kuollut ja mahdollisesti riippuvainen toisten avusta koko loppuelämäni. Tällä avulla tarkoitan nyt konkreettista apua päivittäisissä toiminnoissa, koska ennen vikaa osastojaksoa olin niin kivulias että jopa hampaiden pesu aiheutti kramppeja. Joten jäi vain kaksi vaihtoehtoa: kuolema tai terve elämä. Ja valitsin jälkimmäisen.
Todella tärkeää on tuo mistä kirjoitat, eli että motivaatio vaihtelee päivästä toiseen. Se on hyvä tiedostaa että näin on eikä pelästyä jos on sellainen päivä että kaikki vain tökkii. Silloin on tärkeää just muistaa miksi haluaa tervehtyä ja jatkaa taistelua pahasta olosta huolimatta. Itse olen nyt ollut BMI:ssä 18 kaksi ja puoli vuotta, ja matkaan mahtuu paljon huonoja päiviä. Hyvin monta kertaa on tehnyt mieli luovuttaa, vielä tänäkin päivänä niitä oloja tulee. Silloin palautan mieleeni, että en millään kykenisi tekemään tätä osa-aikatyötä mitä nyt teen jos en syö riittävästi. En myöskään jaksa huolehtia pienestä Lumista jos en itse jaksa.
Minulla tavoite on kokopäivätyö. Kuten sanoin, olen ollut näissä mitoissa kaksi ja puoli vuotta mutta edelleen jaksan vain tehdä osa-aikatyötä. Tämä kertoo siitä miten PITKÄ toipuminen todella on! Toki se on yksilöllistä, mutta jos matka on pitkä se todellakin vaatii kärsivällisyyttä ja pitää useasti palauttaa mieleen se oma tavoite ja miksi kannattaa taistella elämän puolesta. Tämä minun oli alussa todella vaikea hyväksyä, kuvittelin että kykenen heti kokopäivätyöhön ja pettymys oli suuri kun tajusin että en kykene. Nyt olen sen asian hyväksynyt ja etenen hitaasti kuunnellen omia voimiani, en vaadi itseltäni liikaa.
Todella, motivaatio on ihan varmasti jokaisella hukassa aina välillä enemmän tai vähemmän, mutta kun vain jaksaa puskea eteenpäin alkaa elämä voittaa! Ihan niin kuin kirjoititkin. Myöskin se elämännälkä alkaa kasvaa omien voimien kasvaessa ja huomaa että kyllä, terveempi elämä ON parempi kuin anorektinen elämä! Se taas puolestaan ruokkii sitä motivaatiota ja näin syntyy oravanpyörä joka palvelee terveempää elämää!
Jatkakaamme itsemme hemmottelemista! Lämmin halaus sinulle Ida!
<3<3<3
Hei Katarina ja kiitos taas rohkaisevasta kommentistasi!
PoistaTuntui oikeastaan helpottavalta lukea, että Sinullakin, jota pidän jonkinlaisena esikuvanani toipumisessa, tulee yhä niitä vaikeita päiviä, hetkiä jolloin motivaatio tuntuu olevan hukassa ja omat voimat loppuvat. Myös sellaiset päivät valitettavasti taitavat kuulua toipumiseen, ja elämäänkin, meillä ihan jokaisella.
On kuitenkin hienoa, että olet pystynyt niitä omia voimavarojasi kuuntelemaan muun muassa työssäkäyntisi suhteen. Samoin minä olen tehnyt nyt opiskelujen suhteen aloittamalla vain yhdellä kevyellä kurssilla. Ja tiedätkö mitä? Minusta niin Sinun kuin minunkin toipumisen etenemisestä kertoo paljon enemmän se, että olemme tämän tärkeän taidon oppineet, siis itsensä kuuntelun ja rajojen asettamisen, kuin se kuinka monta tuntia viikossa aherramme töissä tai koulussa. Käännä siis pettymyksen tunteesi ylpeyteesi itsestäsi, ylpeyteen siitä, miten tärkeän taidon elämän kannalta olet oppinut.
Jatketaan siis samaan malliin itseämme kuunnellen, ja samalla kunnioittaen, eteenpäin kohti yhteistä tavoitettamme! <3