"Otat vain itseäsi niskasta kiinni"

"Otat vain itseäsi niskasta kiinni" on valitettavan usein kulutettu lausahdus syömishäiriöisten keskuudessa silloin kun lauseen käyttäjä ei tiedä asiasta mitään. Vaikka vähän tai paljon sairautta tuntevat, kuten hoitohenkilökunta, tätä lausetta usein välttelevätkin, kuulee silti usein sanottavan, että lopulta oma motivaatio on paranemisen edellytys ja jopa, että oma motivaatio ratkaisee. Silti itse olen monet kerrat rukoillut herääväni eräänä aamuna terveenä, ja jutteluni monen muun anoreksiaa sairastavan kanssa on osoittanut heidän toivovan samaa, mutta emme kuitenkaan kovasta halustamme huolimatta ole terveitä. Missä kohtaa sitten siis menee metsään?

Mielestäni eräs tärkeä seikka on motivaation määritelmä. Jo aikoinani syömishäiriökeskuksessa käydessäni totesi lääkärini, että anoreksian yhteydessä motivaatio on hänen mielestään väärä tai virheellinen termi. Minun mielestäni tämä termi on ennen kaikkea ymmärretty väärin, ja liian suppeasti.

Usein motivaatio mielletään nimittäin väärin pelkäksi haluksi olla terve tai parantunut. Harvalta, jos keneltäkään, alkuhurmiosta selvinneeltä syömishäiriöstä sairastavalta kuitenkaan käsittääkseni puuttuu tämä halu saavutttaa terve elämä, ja silti moni, jos eivät kaikki, kamppailee motivaatio-ongelman kanssa, ainakin ajoittain.

Erityisen vaarallisen tästä motivaation suppeasta määritelmästä tekee se, kun se yhdistetään siihen käsitykseen, että "kaikki on omasta motivaatiosta kiinni". Tällöin tullaan johtopäätökseen, jolloin sairaus tai siitä paraneminen olisi oma valinta, ja sairastava haluaisi olla sairas. Tällöin paraneminen olisi vain kiini omasta päätöksestä ja kävisi sormia napsauttamalla. Jokainen paranemisen polulle lähtenyt kuitenkin tietää, että näin yksinkertaista asia ei valitettavasti ole. Syömishäiriö ei ole yhtään enempää oma valinta kuin syöpäkään tai mikä tahansa SAIRAUS. Ja siitä parantuminen on pitkä ja monimutkainen prosessi.

Olen kuitenkin kaikesta huolimatta sitä mieltä, että kyllä syömishäiriöstä paraneminen on lopulta pitkälti kiinni siitä omasta motivaatiosta. MUTTA tällöin motivaation käsitettä tulee laajentaa tarkoittamaan laajemmin niitä psyykkisiä voimavaroja, joita toipuvalta löytyy oman päänsä sisältä. Tässä tapauksessa tarkoitan motivaatiolla ennemminkin teitynlaista tahto- ja pystymistilaa. Seuraavassa kerron hieman lisää siitä, mitä kaikkea mielestäni motivaatio-termi syömishäiriöstä toipumisen yhteydessä pitää sisällään.

Mitä motivaatio syömishäiriöstä paranemisen edellytyksenä sitten mielestäni tarkoittaa? Ensinnäkin kyllä, kaiken täytyy lähteä siitä halusta parantua, aidosta halusta parantua. Monesti syömishäiriöön sairastunut saattaa toistaa tuttuja lauseita siitä, miksi haluaa parantua. Jotta motivaatiosta olisi apua, pitää motivoivien asioiden kuitenkin olla itsestä lähteviä, oikeasti itselle tärkeitä asioita. Jollekin se voi olla esimerkiksi harrastus, toiselle ulkonäkökysymys, ja kolmannelle töihin palaaminen.

Kun on selvillä, miksi haluaa parantua, tarvitaan nähdäkseni myös aina oma päätös. Päätös siitä, että on valmis paranemaan. Sairastavalla on nimittäin lähes poikkeuksetta viha-rakkaus-suhde syömishäiriöön, ja siitä luopuminen vaatii usein kypsyttelyä. Itse en esimerkiksi vielä ensimmäisen hoitoni aikana ollut valmis luopumaan syömishäiriöstä, enkä tekemään todellista päätöstä parantua.

Tähän päätökseen sisältyy, että sen halun olla terve lisäksi täytyy siis aina olla myös valmis luopumaan vanhasta. Syömishäiriöstä irti pääseminen onkin aina uuden rakentamisen lisäksi myös luopumista, jopa surutyötä vaativaa sellaista, ja kyetäkseen irroittamaan otteensa siitä, on siis oltava halua ja kykyä kohdata tämä luopumisprosessi.

Tämän luopumisen tuskan hyväksymisen lisäksi motivaatio syömsihäiriöstä paranemisen yhteydessä tulisi sisältää aina myös todellista tahtoa kohdata myös paranemisen nurjapuoli. Syömsihäiriöstä toipuminen kun vaatii kovaa työtä. Tai kuten syömihsäiriökeskuksen lääkärini joskus totesi: se on verta, hikea ja kyyneleitä. Kun siis sanotaan, että paraneminen edellyttää omaa motivaatiota, täytyy olla myös motivaatiota ei vain sitä kaikkea ihanaa elämää ja vapautta kohtaan, joka tien päässä odottaa, vaan myös valmiutta kohdata ahdistus, syyllisyys ja kaikki ne ikävätkin asiat ja tunteet, jotka toipumisen myötä nousevat pintaan. Ja kuitenkin pitää olla myös tieto siitä, että määränpää on taistelun arvoinen. Halun ja uskon omaan itseen pitää olla tätä nurjaa puolta vahvempi.

Tämä nurja puoli sisällyttää myös paljon erilaisia pelkoja ja vaikeita tunteita, joita toipuvan pitää pystyä kohtaamaan toipuakseen. Oikeastaan, peloista puheen ollen, toipuminen on tietyllä tapaa hyppy tuntemattomaan. Vaikka kovin moni anoreksiaa sairastava sitä varmasti toivoisi, ei elämäänsä voi rakentaa uusiksi täysin kontrolloidusti. Siksi motivaatioon tulisi toipumisen edellytyksenä liittää myös halu ja kyky kohdata uusi, valmius heittäytyä elämään, peloista huolimatta, ja katsoa, mitä se tuo tullessaan.

Tämän nurjanpuolen ja kovan työn vuoksi haluaisin motivaation yhteydessä puhua myös kyvystä myöntää oma heikkoutensa ja oma avun tarve. Syömishäiriöstä kun hyvin harvoin selviää yksin, ilman ulkopuolista apua. Tällöin peräänkuuluttaisin myös aitoa hoitomotivaatiota. Ei riitä, että käy hoidossa, vaan pitää olla myös oikeaa halua ja kykyä ottaa apua vastaan. Minä en esimerkiksi vielä ensimmäisen osastojaksoni aikoihin tai sen jälkeenkään pitkään ollut tähän valmis, ja elin harhaluulossa, että selviän yksin. Ja vasta viime aikoina olen oppinut todella hyödyntämään saamaani keskusteluapua omaksi avukseni.

Koska paraneminen on siis verta, hikeä ja kyyneleitä, on se siis konkreettista työtä, ja edellyttää konkreettisia tekoja. Motivaatioksi paranemiseen ei siis riitä, että teoriassa haluaa olla terve. Pitää myös olla halua ja kykyä tehdä konkreettisia muutoksia, ihan käytännössä. Siis syödä enemmän, nostaa painoa, luopua pakkoliikkumisesta, muuttaa ruokailutottumuksiaan ja niin edelleen. Pelkät haavekuvat terveestä elämästä kun eivät vielä riitä parantamaan ketään.

Puhuttaessa tästä motivaation konkreettisesta puolesta ottaisin esille myös motivaation yhteydessä sanan NYT. Motivaationa paranemisen pohjana kun ei riitä, että haluaa olla JOSKUS terve ja parantua tulevaisuudessa. Päätös paranemisesta pitäisi sisällyttää myös päätöksen tehdä juuri nyt tekoja paranemisen eteen. Muistan, kuinka ensimmäisen osastohoitoni jälkeen lääkärini asiasta kysyttyä vastasin, etten voi kuvitella sairastavani vielä vaikkapa viiden vuoden kuluttua, vaan kuvittelin silloin olevani tuon ajan kuluttua täysin terve ja eläväni tavallista elämää, mutta en ollut kuitenkaan valmis vielä silloin tekemään mitään asian eteen. No, tuosta hetkestä on kulunut nyt enemmän kuin se viisi vuotta, ja sairas olen yhä. Joskus on kuitenkin vain tehtävä se päätös, että NYT, sillä jos sairaudelta kysytään, koskaan ei ole oikea hetki, ikinä ei ole käynyt tarpeeksi pohjalla parantumiseen.

Tällöin siis, kun toipumisen nurjan puolen sitten kohtaa, vaaditaankin jo aikamoista motivaatiota. Tällöin motivaation yhteydessä voidaan puhua jos sisusta ja sinnikkyydestä. Ennen kaikkea silloin mitataan sen taustalla olevan päätöksen lujuutta. Päätös parantua ei vielä kanna kovin pitkälle, vaan päätöstä tehdessä tulisi myös aina miettiä, miten pysyy päätöksessä. Jos joka maanantai tekee päätöksen parantua, on se jo hyvä alku, mutta jos jokaisen ahdistuksen ja sairauden syöttämän valheen kohdatessa pyörtää päätöksensä ja palaa tutulta ja turvalliselta tuntuvaan sairauteen, ei motivaatio ole kovin vahvoilla.

Tässä kohtaa päätöksen pysyvyydestä puhuttaessa haluaisin kuitenkin peräänkuuluttaa myös hieman armeliaisuutta itseään kohtaan. Toisin kuin nimittäin motivaation suppeassa määritelmässä, jossa sen ajatellaan tarkoittavan pelkkää päätöstä ja halua olla terve, on myös motivaatio käsitykseni mukaan elävä ja muuttuva, ei stabiili tila. Jokaisella, vaikka olisi tehnyt pääröksen parantua, motivaatio vaihtelee päivästä ja hetkestä toiseen, ja myös se tarvitsee paljon tukea pysyäkseen yllä. Jokaisella toipuvalla tulee eteen huonoja päiviä ja heikkoja päiviä, ja tärkeää onkin, että näistä pääsee yli, ja löytää taas uutta motivaatiota jatkaa eteenpäin. Jos kiinnostusta löytyy, ajattelin, että voisin toisessa tekstissäni palata vielä niihin keinoihin, jotka minua ovat auttaneet motivaation ylläpitämisessä, ja uudelleen herättelyssä.

Tämä kaikki motivaatio kaikessa laajuudessaan ja etenkin juuri nämä kuvailemani konkreettiset teot kuitenkin edellyttävät motivaatiolta myös muuta kuin pelkkää halua tehdä muutoksia. Ja tällöin ollaankin nähdäkseni nimenomaan asian ytimessä. Motivaatio tulisikin mielestäni nähdä, ei pelkästään haluna parantua ja tehdä muutoksia, vaan myös uskona siihen, että se on mahdollista. Ja tällöin motivaatio edellyttää ylläpidettäväkseen aina myös paljon paitsi toivoa, myös itseluottamusta, uskoa itseen. Kuten olen ennenkin kirjoittanut, olen halunnut monta, monta vuotta parantua, ja silti kokenut olevani liian heikko, liian pieni vastustamaan sairautta. Vasta oman itseni kasvamisen ja vahvistumiseni myötä aloin uskoa olevani vahvempi kuin tämä sairaus, mikä oli alkusysäys koko toipumiselleni.

Kun siis puhutaan motivaatiosta, tulisi se määritellä paljon laajemmin kuin pelkäksi haluksi olla terve, tavallinen tai normaali, mitä ikinä näillä sitten tarkoitetaankaan. Tämä kun ei yksin vielä kanna pitkälle, minkä olen saanut itsekin huomata. Kun sitten taas motivaation kaikki edellä mainitsemani tekijät ovat kunnossa, on motivaatio sellainen henkinen voimavara, joka todella on paranemisen edellytys, kuten sanotaan. Ja tällöin on se kaikkea muuta kuin "itsensä niskasta kiinni ottamista".

<3: Ida