Minun motivaationi

Lupasin motivaatiota ja sen ylläpitämistä koskevassa tekstissäni palailla vielä asiaan hieman henkilökohtaisemmasta näkökulmasta käsin. Minun motivaationi rakentuminen on ollut pitkä prosessi, jossa varsinainen käänne tapahtui viimeisen osastojaksoni jälkeen, kuten toipumisessanikin, vaikka asian kypsyttelyä oli mielessäni tapahtunut jo pidemmän aikaa. Tässä tekstissäni kerron oman motivaationi rakentumisesta pala palalta, sekä siitä, mitkä tekijät ovat minua polkuni varrella auttaneet jaksamaan taistelussani.

Kuten edellisessä aihetta koskevassa tekstissäni kirjoitin, kannattaa motivaatiota tavoitellessa tarttua kiinni jokaiseen pieneen motivaationhippuseen, eikä jäädä odottelemaan yleviä tavoitteita. Itsestä lähtevä, arkiseltakin tuntuva tavoite tai haave on usein hienoja korulauseita toimivampi. Itsellänikään motivaationi rakentuminen ei lähtenyt ylevistä periaatteista tai kaukaisista hienoista terveistä mielikuvista ja vuosien päässä odottavasta Elämästä. Se lähti niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin halusta pärjätä kotona. Kotiutuessani osastolta (liian) varhaisessa vaiheessa, oli somaattinen vointini vielä sellaisissa kantimissa, että alussa pelko osastolle joutumisesta romahduksen edessä oli koko ajan läsnä. Tuo pelko yhdistettynä ikäviin osastomuistoihini auttoi minua sinnittelemään läpi ensimmäisten vaikeiden vaiheiden.

Kun sitten huomasin pärjääväni kotona, kasvoi minun sisälläni halu onnistua. Halusin näyttää muille pärjääväni, halusin olla minulle suodun luottamuksen arvoinen, jonka hoitotiimini ja ennen kaikkea vanhempani olivat mielestäni minulle suoneet päästäessään minut kotiin. Olen aina ollut kovin kunnianhimoinen ja määrätietoinen, ja myös huono häviämään. Jossakin vaiheessa onnistuin kääntämään nämä piirteeni vahvuudekseni taisteluuni syömishäiriötä vastaan. Vielä tässäkään vaiheessa en kuitenkaan nähnyt koko kuvaa, enkä osannut tavoitella niin sanotusti tervettä elämää.

Myöhemmin, kun kuntoni alkoi hieman kohentua, eivätkä sairaat ajatukset enää vieneet kaikkea aikaani, mahdollisti se hetket ilman Mörköä, ja yhä enevissä määrin sen Oikean Elämän. Aloin olla läsnä ystävieni seurassa, ja huomasin kuinka todella aloin jopa nauttia elämästä. Aloin huomata elämän pienet ilot, kuten auringon paisteen sateen jälkeen, ystävällisen hymyn naapurintädin kasvoilla ja sen, kuinka pystyin rentoutumaan sohvan nurkassa televisiota katsellen tai kirjaa lukien. Aloin päästä ystävieni ja siskoni tapaamisten sekä harrastuksieni myötä yhä enemmän kiinni siihen oikeaan Elämään, ja se alkoi vetää minua puoleensa. Aloin nähdä omaa Mörkökeskeistä elämääni laajemmin, ja aloin pikkuhiljaa avautua elämälle. Ja silloin huomasin: Elämä todella on elämisen arvoista.

Samalla kun koin vapauteni lisääntyvän ja opin iloitsemaan ja nauttimaan elämästä, tunsin jotain hämmentävää, jotain mikä oli puuttunut elämästäni pitkään: tunsin itseni onnelliseksi. Tartuin tähän onnentunteeseen kiinni tiukemmin kuin mihinkään, ja samalla alkoi elämästä löytyä jälleen uusia pieniä suuria ilonaiheita, ja samalla aloin nähdä myös itsesäni hyviä puoli. Aloin arvostaa, jopa rakastaa, niin elämää kuin itseäni. Varmuuteni siitä, että olin saavuttamassa jotain hyvää, jotain tavoittelemisen, ja taistelemisenkin arvoista, kasvoi.  Aloin hymyillä, kuulin itseni jopa nauravan.

Lopulta onnellisuuteni ja elämänmyönteisyyteni myötä tuli sitten se vaihe, että aloin nähdä hieman kaukaisempiakin tavoitteita ja rakentaa jopa haaveita tulevaisuudesta. Aloin pikkuhiljaa ajatella seuraavaa ateriaa, seuraavaa päivää, seuraavaa viikkoakin pidemmälle. Aloin tuntea, että elämäni jatkuisi, eikä sen kuuluisi olla aina vain hetkestä toiseen sinnittelyä. Aloin unelmoida opiskeluihin paluusta, ja palasin päättötyöni kimppuun, aloin suunnitella omaan asuntooni muuttoa, ja aloin itsenäistyä pienin askeli, aloin haaveilla kumppanista rinnalleni ja aloin katsoa miehiä toisella tapaa.

Kun siitä terveen elämän tavoittelusta sitten tuli oma juttuni, oma haaveeni, aloin ottaa itse vastuuta omasta paranemisestani. Aloin haastaa itseäni pienin askelin yhä enemmän, ja aloin saada itse onnistumisia taistelussani Mörköä vastaan. Huomasin todella tekeväni työtä haaveideni eteen, ja jopa onnistuvani siinä. Oma käsitys pärjäämisestäni ja pystymisestäni lisääntyi, enkä tuntenut enää itseni niin heikoksi Mörön edessä. Aloin uskoa omiin voimiini.Opettelin käsittelemään asioitani, pitämään puoleni, niin muita ihmisiä, kuin erityisesti Mörköäkin vastaan.

Itseluottamukseni siis kasvoi valtavasti näiden onnistumisten kautta, ja samalla uskoni näiden edellä mainitsemieni tulevaisuuden haaveiden saavuttamisen suhteen kasvoi myös. Aloin jopa nähdä noiden haaveiden toteutumisen mahdollisuuden. Tunsin tekeväni töitä haaveideni eteen, ja pikkuhiljaa olevani lähempänä ja lähempänä niiden saavuttamista. Se ylpeys, jota tunsin saavani erävoitoista Mörköä vastaan, ruokki uusia onnistumisia, ja positiivinen pyörä käynnistyi. Silloin minussa heräsi todellinen toivo. Kun ymmärsin, että en pelkästään haaveillut, vaan tavoittelin unelmiani, oli vaikeuksista huolimatta motivaationi vahvoilla kantimilla.

Olen käynyt sisälläni siis melkoisen prosessin, mutta se ei olisi kuitenkaan mitenkään mahdollista ilman tukea. Sillä mikä tärkeintä, koko toipumisprosessini ajan on sitä uskoa toipumiseeni luoneet minulle ennen kaikkea läheiseni. Hoitajani on keskusteluillamme vahvistanut terveitä ajatuksiani ja kokemuksellaan valanut minuun toivoa. Mutta kaikkein tärkeintä minulle on kuitenkin ollut perheeni tuki, isäni vankkumaton usko parempaan ja minuun, on valanut minuun paitsi sitä kapaamaani itseluottamusta, joka on auttanut minua paitsi uskomaan itseeni, myös luottamusta siihen sairauden ulkopuoliseen elämään, myös siihen, että joku ottaa kopin, kun päätän hypätä. Ja joka päivä olen sitä lopullista benji-hyppyä lähempänä.

Toki yhä, vaikka olen motivoituneempi kuin koskaan, minullekin tulee vaikeita hetkiä ja vaikeita päiviä. Kuten edellisessä motivaatiota koskevassa tekstissäni kirjoitin, motivaatio ei suinkaan ole stabiili tila, vaan alati liikkeessä ja muutoksessa oleva. Ja niin se on ollut myös omalla kohdallani. Välillä olen niin syvällä sairauden syövereissäni, että usko itseeni on meinannut loppua. Välillä Mörkö kuiskuttelee niin paljon korvaani, tai ei kuiskuttele, vaan suorastaan huutaa, että uskon sen väitteet totuuksina. Välillä taipaleeni on näyttänyt niin synkältä, ettei toivoa ole näkynyt. Ja välillä minun onkin täytynyt ottaa yksi askel taakse, että olen taas jaksanut jatkaa eteenpäin.

Vaikeuksilta en ole siis välttynyt minäkään, mutta, mikä tärkeintä, muutos onkin ollut se, että nyt motivaationi turvin olen aina sieltä kuopasta noussut. Synkän hetken jälkeen olen suoristanut selkäni, kaivanut valonsäteen myrskyn silmästä ja jatkanut eteenpäin, koko ajan varmempana ja varmempana sekä itsestäni että siitä, että olen oikealla tiellä.

<3: Ida

Ps. Tähän tekstiin jatkona ajattelin vielä erillisessä tekstissäni kertoa niistä yksittäisistä tekijöistä, jotka minua kannustavat eteenpäin, niistä asioista, jotka minua terveessä Elämässä eniten houkuttelevat, ja motivoivat, mikäli siis kiinnostusta aiheeseen vielä löytyy.