Kuten tekstissäni "projekti oman vastuun kasvattamiseksi etenee" kirjoitin, olen alkanut ottaa syömisistäni, liikkumisistani, mutta ennen kaikkea laajemmin toipumisestani yhä enemmän itse vastuuta. Ja tämä "oman vastuun kasvattamisprojekti"on sujunut hyvin, paremmin kuin olisin uskonut. Sillä vaikka en ole prosessista vaikeuksitta selvinnyt, on lopulta vaikutus psyykeeseeni ollut positiivinen eikä painoni ole päässyt laskemaan, vaan päinvastoin. Lupailinkin vielä palailla siihen, miten tämä kaikki on mahdollista, ja mitä seurauksia ja toisaalta mikä merkitys tällä prosessilla on minulle ollut. Tässä tekstissäni kerron siis asiasta näistä näkökulmista käsin.
Mikä on mahdollistanut tämän, että olen onnistunut ottamaan enemmän itse vastuuta niin syömisistäni, liikkumisistani kuin laajemmin toipumisestani?
Ensinnäkin on onnistumiseni taustalla ollut ihan yksinkertaisesti omien voimieni kasvaminen. Tällä tarkoitan paitsi ravitsemustilani korjaantumista myös ennen kaikkea psyykkisien voimavarojeni kasvua. Minulla on nyt esimerkiksi enemmän keinoja hallita ahdistusta, joka sairauden vastustamisesta seuraa. Pystyn siis vastustamaan sairautta myös omin voimin, en pelkästään muiden avulla. Ja näiden omien voimieni kasvamisen ansiosta en tunne enää itseäni enää yhtä pieneksi ja heikoksi Mörön edessä kuin joskus aikaisemmin.
Voimien kasvamisen myötä on myös rohkeuteni kasvanut. Uskallan panna Mörölle hanttiin ja uhmata sen tahtoa. Toisin sanoen uskallan sanoa Mörölle vastaan, sillä enää pelkää sairauttani niin paljon kuin ennen. En mene enää kauhusta suunniltani kohdatessani Mörön silmästä silmään vaikeassa tilanteessa, vaan tuijotan vastaan ja haistatan pitkät.
Lisäksi aivan olennaisena tekijänä onnistumiseni kannalta on ollut itseluottamukseni kasvaminen. Uskoni omiin voimiini, omaan itseeni on kasvanut, sekä tietysti myös käsitys omasta arvostani. Siksi enää suostukaan alistumaan Mörön tahtoon, vaan asetan itseni sen yläpuolelle.
Kaikkie näiden psyykkisten voimavarojeni kasvamisen lisäksi niinkin yksinkertainen asia, kuin syömisteni rutinoituminen on auttanut minua yksin syömisessä. Kuten olen kirjoittanut, olen minä, kuten useat muutkin anoreksiaan sairastuneet hyvin rutinoituvia. Tämä piirre voi vaikeuttaa sairaudesta ja sen kaavamaisuudesta luopumista, mutta sitä voi myös oppia käyttämään omana vahvuutenaan toipumisessa. Ja juuri näin minä olen tämän asian kohdalla tehnyt. Kun tarpeeksi pitkään siis toistin rutiininomaisesti tilanteesta riippumatta ateriasuunnitelman mukaista syömistä, siitä on muodostunut tapa, josta en halua enkä tunne tarvetta poiketa. Ja lopulta olen saavuttanut pisteen, jossa en oikeastaan enää edes kyseenalaista syömistäni tai edes syömääni ruokamäärää. Ja tämä, että kykenee syömään joka tilanteessa riittävästi, on juuri sitä terveiden rutiinien luomista, johon olen useasti sekä itseäni että teitä lukijoitani kannustanut.
Lopulta kaiken onnistumiseni pohjalla on kuitenkin ollut kasvanut ja kasvanut varmuuteni siitä mitä tahdon. Nimittäin parantua. Ja se, että haluan parantua nimenomaan itseni vuoksi, saadakseni oman terveyteni ja ELÄMÄNI takaisin, vaikka läheisten hyvinvointi onkin minulle kaikki kaikessa. Kuitenkin omaan hyvinvointiini panostaminen on tällä hetkellä nähdäkseni myös läheisilleni parasta, mitä voin tällä hetkellä tehdä. Koska haluan siis nyt parantua itseni vuoksi, syön myös itseni vuoksi, en näyttääkseni kenellekään muulle syöväni tai esittääkseni parantumistani, vaan oikeasti parantuakseni.
Miten oman vastuun lisääntyminen on vaikuttanut psyykeeseeni?
Lyhyesti sanottuna tämän oman vastuun kasvattamisprojektini etenemisen vaikutus psyykeeseeni on ollut oikeastaan pelkästään positiivinen. Olen päässyt toipumisessani jo niin hyvin eteenpäin, ettei sairaus pääse minua enää omalla vastuulla syömisestä syyllistämään, kuten se olisi varmasti joskus tehnyt. Itse asiassa asia onkin juuri toisinpäin: joka kerta, kun olen saanut suortitettua aterian itsenäisesti, tunnen valtavan onnistumisen kokemuksen ja ylpeyttä itsestäni. Ja jokaisen tällaisen onnistumisen jälkeen janoan yhä voimakkaammin ja voimakkaamin uutta onnistumisen kokemusta, ja edelleen jokaisen tällaisen kokemuksen jälkeen olen entistä varmempi siitä, että onnistun jatkossakin.
Tällä en tietysti tarkoita sitä, ettei minulla olisi tullut eteen vaikeuksia ja ahdistavia tilanteita tai takapakkeja. Kyllä, niitäkin on mahtunut matkalleni, enemmän kuin olisi minusta ollut reilua. Mutta näistäkin kuopista nouseminen on kuitenkin opettanut minulle tärkeää sanomaa siitä, kuinka minä kaikesta huolimatta selviän, ja olen lopulta vahvempi kuin olisin uskonutkaan.
Samalla onnistumisten kokemuksien myötä, ja toisaalta myös näistä kuopista itseäni ylös taistellessa, ovat terveet ajatukset minussa vain vahvistuneet. Ne ovat vahvistuneet sitä kautta, kun olen niiden avulla saanut omaa ääntäni esiin Mörön käskyjen takaa, ja huomannut, mitä todella haluan. Sillä kun en tunne enää syövän toisia vaan itseäni varten, on oma tahtoni nimittäin päässyt vahvemmille.
Miksi oman vasuun lisääntyminen on ollut minulle niin tärkeää?
Ja juuri tämä oman tahdon tahdon löytyminen on ollut pääsyy siihen, miksi oman vastuun kasvattaminen on ollut niin tärkeää. Kun en voi syödä enää vain koska on "pakko" on minun täytynyt todella pohtia sitä, miksi syön ja tehtävä omia valintoja sen pohjalta. Lisäksi onnistuminen itse ja itseni vuoksi on kasvattanut itseluottamustani ja uskoa siihen, että minussa on voima, jolla tämä sairaus selätetään.
Tärkeää oman vastuun kasvattaminen on ollut paitsi itseluottamukseni ja terveiden ajatusten vahvistumisen kannalta, myös itsenäistymiseni kannalta. Se on mahdollistanut etäisyyden ottamisen vanhempiini, kun en ole enää niin riippuvainen heistä ja heidän tuestaan. Ylipäätäänkin tunnen olevani nyt aikuinen, itsenäinen nainen, joka hoitaa itse omat asiansa, joihin myös ruokailu kuuluu. Tai jos en nyt ihan vielä näin tunne, niin ainakin tunnen olevani matkalla sinne.
Kaikki tämä onnistuminen on antanut minulle myös toivoa. Tavoitteenani on tulevaisuudessa itsenäistyä, ja muuttaa omilleni, ja pikkuhiljaa oman vastuun kasvattamisprojektin myötä olen alkanut nähdä tämän mahdollisuuden tulevaisuudessa.
Kokonaisuudessa projekti onkin antanut minulle myös laajemmin toivoa sairauteni selättämisen suhteen. Olen nimittäin jo pitkään tiennyt, että lähimmäiseni varmasti tekevät ihan kaikkensa minun ja toipumiseni eteen. Silti tiedän, että se ei yksin riitä. Sillä lopulta minun on, muiden tukea tietysti apuna käyttäen, itse selätettävä sairaus. Ja vihdoin alan uskoa myös niihin omin voimiini.
Tämän prosessin eteneminen on antanut minulle varmuutta myös siitä, miten tämän määränpääni saavutan. Projektini edistyessä olen koko ajan nimittiän yhä luottavaisempi sen suhteen, että paitsi että olen todellakin toipumassa, myös sen suhteen, että tämä on minulle se sopivin ja "oikein" tapa se tehdä. Pitkä sairaushistoriani on sisältänyt useita epäonnistuneita yrityksiä asian osalta, mutta nyt, vihdoin tunnen löytäneeni sen minulle sopivimman tavan, siis sen, joka tuottaa tuloksia, jokaisesta näkökulmasta katsottuna, ja mikä tärkeintä, myös pysyvästi. Ja siitä olen paitsi onnellinen, myös ylpeä.
Kuten kirjoitin, lopullisena tavoitteenani on tietysti, että pystyisin huolehtimaan kokonaan itse itsestäni ja omasta hyvinvoinistani, mutta sen aika ei ole vielä. Nyt tarvitsen vielä paljon tukea, jotta saan syötyä riittävästi. En kuitenkaan pidä tavoitteeni saavuttamista lainkaan mahdottomana tulevaisuudessa, jos etenen tässäkin asiassa, kuten olen tähänkin asti tehnyt. Ja minähän etenen, olenhan sen jo osoittanut.
<3: Ida
Todella informatiivinen postaus taas Ida, annat toivoa ja uskoa monelle sairastavalle, jotka ovat rämpimässä anoreksia-suossa ja haluavat vain tukevalle maalle. Myös minä saan sanoistasi voimaa ja kannustusta.
VastaaPoistaOlet hienosti listannut asioita, jotka ovat auttaneet itsenäistymisessäsi hoitoprosessissa. Ahdistuksenhallintakeinot, rohkeus ja itseluottamuksen kasvu ovat todella tärkeitä asiota, niiden saavuttaminen on vaatinut kovasti työtä. Kun nämä asiat ovat hallussa, auttavat ne eteenpäin.
Syömisten rutinoituminen ja energian saanti vaikuttavat yllättävän nopeasti myös psyyken hyvinvointiin. Ja tottahan se on, että ellei aluksi huolehdi itsestään, ei voi huolehtia muista. Tämä on omalla kohdallanikin kantava ajatus.
Olet aivan oikeassa, että takapakit kuuluvat asiaa, eikä jokainen päivä mene ruusuilla tanssahdellen, mutta esteet ja vaikeudet on tehty ylitettäväksi. Olet saavuttanut varmuutta ja rohkeutta sen verran, että ongelmat on helpomi ratkaista parhain päin. Kaikista avuista ja saavutuksista saat kiittää itseäsi, sinä sen suurimman työn olet tehnyt ja ansainnut kaiken saavuttamasi hyvän. Olet syystäkin ylpeä!
Elämä odottaa ja se itsenäisyys, jota kaipaat. Olet taas aimo loikkauksen edempänä matkallasi. ;)
Ihanaa alkanutta viikkoa kukkanen! <3
Voi Kiitos Sinulle Ihana Nell taas niin kovin kannustavasta kommentistasi! <3
PoistaHienoa, että Sinäkin olet huomannut tuon psyyken ja syömisen sujumisen ja energian saannin välisen yhteyden! Ehkäpä se kannustaa myös Sinua tsemppaamaan syömisten kanssa, jotta pääsisit sitten henkiselläkin puolella vahvemmille?
Tiedän nimittäin, että haluat auttaa muita ja erityisesti Sinulle rakkaita ihmisiä. Ja tiedän, että teet tämän osalta arvokasta työtä. Mutta tärkeä on myös tuo oivallus, ja niin täyttä totta, että kyetäkseen auttamaan muita on ensin huolehdittava itsestään. Muistathan tämän myös itse? Ykkösasiasi eämässäsi kuuluisi nyt tosiaankin olla omasta hyvinvoinnistasi huolehtiminen. Sitten jaksat panostaa täysin voimin muiden auttamiseen, ja lähelläsikin ihmiset voivat varmasti paremmin, kun Sinäkin voit hyvin. Hukkuva kun ei toista hukkuvaa pelasta.
Tämän kommenttini tarkoitus ei ollut kuitenkaan saarnata tai moralisoida Sinua, ei suinkaan, joten toivotttavasti et ymmärrä minua väärin. Tämän tarkoitus oli nimittäin kannustaa Sinua huolehtimaan myös ja ennen kaikkea siitä kaikista tärkeimmästäsi, eli itsestäsi. Olet arvokas Ihminen. Muista se aina. Toivon Sinulle koko sydämestäsi kaikkea hyvää. <3
Hienoa, Ida, kerrassaan hienoa Ida!
VastaaPoistaOlet vihdoinkin siinä pisteessä, jossa se todellinen eheytymien ja parantuminen voi alkaa! Olet nyt päässyt pisteeseen, jossa olet sisäistänyt kaikilla tasoilla sen, että syöt, ja laajemmin toivut kaikilla sairauden saroilla, ITSESI et muiden takia. Ja teet työtä ITSESI et muiden takia! Tämä on oivallus, josta monesti olemme puhuneet, mutta nyt Sinä todellakin olet SISÄISTÄNYT sen, ja ottanut tervehtymisen ikiomaksi projektiksesi. Ja ennen kaikkea olet siihen VALMIS! Kuten niin osuvasti kirjoitat: "Sillä lopulta minun on, muiden tukea tietysti apuna käyttäen, itse selätettävä sairaus. Ja vihdoin alan uskoa myös niihin omiin voimiini."
Pääsy tähän pisteeseen, missä nyt olet, on vaatinut ihan uskomattomasti sisua ja päättäväisyyttä. Sillä vaikka ehkä koet, että aiemmin olet ollut heikompi, koska olet joutunut turvautumaan enemmän muiden apuun, olet itse asiassa ollut todella vahva! Se, että heikoimmillasi olet uskaltanut ja suostunut ottamaan apua vastaan on vaatinut todellista sisua. Sillä lähtötilanteessasi olit niin fyysisesti kuin psyykkisesti sen verran heikko, että on vaatinut ihan hurjasti tahdonvoimaa jaksaa elää se sumuinen vaihe läpi. On luojan lykky, että Sinulla on niin ihana perhe joka on satsannut Sinuun juuri siinä vaiheessa 200-prosenttisesti ja auttanut Sinut tämän vaiheen yli. Olet uskaltanut olla heikko ja näyttää sen, mutta samalla ottanut hyvinkin heikkona Sinulle tarjotun avun vastaan. Tilanteessa, jossa Mörkö vielä mennen tullen olisi voinut viedä ja Sinä vikistä. Juuri siinä kriittisessä tilanteessa jaksoit kuitenkin olla vahva, ja muiden tuella työntää Mörköä yhä enemmän ja enemmän syrjään.
Eli, tiivistettynä, haluan sanoa, että nostan hattua sinnikkyydellesi heikoimmassa vaiheessasi ja olen suunnattoman onnellinen että voit juuri tänään sanoa, että toivut ja paranet ihan itsesi vuoksi ja yhä enenevissä määrin itsenäisesti ja omin voimin. Toki vielä tarvitset läheistesi tukea ja takapakkeja tulee, mutta määränpääsi kimaltelee kristallin kirkkaana: OMAN ELÄMÄN HALTUUN OTTAMINEN.
Ihanaa, Ida, kerrassaan ihanaa!
<3<3<3
Hei taas Ystäväiseni ja kiitos Sinullekin voimaannuttavista ja rohkaisevistasi sanoistasi! Nuo sisäistäminen ja valmuis, joista kirjoitat, ovatkin nähdäkseni tällä hetkellä olleet avainsanoja toipumisessani. Olen käynyt sisälläni itseni kanssa suurta muutosta, jonka avulla olen sisäistänyt paljon omista arvoistani, itsestäni ja sairaudestani, joista yksi suurimmista on ollut juuri tuo mainitsemasi toipumisen sisäistäminen omaksi projektikseni. Ja tämän kautta on vahvistunut minussa valmius sairaudesta irtautumiseen ja niiden vaikeiden ja kivuliaiden mutta tarpeellisten muutosten tekemiseen.
PoistaMyös Sinä olet nähdäkseni sisäistänut toipumisen omaksi projektiksesi. Vaikka en tarkemmin tilanteestasi tiedäkään, kertoo tästä mielestäni jo se, että olet pärjännyt kotona, jossa vastuuta ei osasto-olosuhteiden tapaan voi siirtää muille, vaan on juurikin itse tehtävä omat valintansa. Ja ihan varmasti koittaa Sinullekin se hetki, jolloin myös Sinä tunnet olevasi valmis luopumaan sairaudestasi, minkä eteen teet varmasti töitä joka päivä. Ja lopulta määränpään saavuttaminenhan on tärkeä, meidän molempien kannalta, ei se, kuinka kivikkoisia tai hitaita polkuja sinne on päätynyt.
Muistathan myös, että tämä, että sairas on voitettava itse, ei tarkoita, että sen voittamiseen ei saisi hakea tukea ja ottaa apua vastaan, kun omat voimat eivät riitä tai niille tarvitsee van vahvistusta? Kuten minulle kauniisti ja osuvastit kirjoitit, on tämä vain asioiden tunnustamista, ja se ei ole heikkouden merkki, sillä se vaatii rohkeutta ja on viisautta. Ja jälleen tulemme samaan asiaan: mieluummin saavuttaa määränpäänsä kaikkia apuneuvoja käyttäen, pääsee eteenpäin kuin sinnittelee itsekseen, jolloin määränpään saavuttaminen ja eteneminen saattaa olla uhattuna, eikö?
Toivotan Sinulle siis paljon voimia ja rohkeutta Ystävä kallis! <3
Hei Ida!
VastaaPoistaOlet kyllä niin hienosti osannut omaa tilannettasi analysoida! Et todellakaan enää laita ruokaa suuhun vain koska sinulta sitä odotetaan ja mikä oikeasti ei pidemmän päälle toimi, vaan teet sen juuri sen takia kuin pitää, eli itsesi takia. Todella ihanaa kuulla, että syöminen tänä päivänä on sinulle itsestäänselvyys! Muistan niin hyvin omalla kohdallani kun tuon pisteen saavutin, se oli todella vapauttavaa ja ihanaa kun ei enää tarvinnut miettiä syödäkö vai ei, vaan se kuului päivärutiiniin yhtä luontevasti kuin hampaiden pesu! Hienoa on myös se, että et harppaa liian suuria askeleita, eli et liian varhain ala ottaa LIIAN suurta vastuuta vaan uskallat ottaa apua ja tukea vastaan. Tämä tapa ihan varmasti takaa sen pysyvän lopputuloksen mihin olet pyrkimässä!
Omien voimiesi karttuessa kasvaa myös kaikki muu siinä ohessa, ihan niin kuin itsekin kirjoitit. Voin omasta kokemuksesta kertoa, että on todella palkitsevaa kun huomaa että hei, ei se maailma kaatunutkaan vaikka painoni on normaali, päinvastoin, se on tuonut mukanaan kaikkea hyvää! Toki on huonojakin päiviä ja tuntemuksia mutta eihän elämä ole pelkkää auringonpaistetta kellään. Se taitaakin olla yksi sairastuneiden vääristynyt luulo että terveenä kaiken pitäisi olla pelkkää hyvää mutta kun ei se oikeasti niin mene. Sairastunut voi pelätä lopullista toipumista kun matkan varrella huomaa että ei se KAIKKI paha olo katoa noin vain, ja siksi kokee helpommaksi pitää kiinni sairaudesta koska silloin kaikki paha olo näkyy ulospäin.
Olet Ida todellakin matkalla kohti itsenäistä nuorta naista! Saavutat tavoitteesi ihan varmasti, omalla tavallasi! Minä tällä tuen niin hyvin kuin vain voin!
Lämmin halaus <3
Hei Katarina ja kiitos taas rohkaisevasta ja kannustavasta kommentistasi!
PoistaTodella huojentava tieto tuo, että ajatuksen normaalipainosta voi todella hyväksyä ja siitä oppia jopa iloitsemaan. Itselläni tuo on vielä kovin päiväsidonnaista, ja vaikka sitä kohti olenkin menossa, on ajatukseen sopeutuminen vielä kesken. Mutta kyllä, vaikka, tai ehkä juuris siksi, painoni onkin noussut, tunnen hyvinä päivinä itseni yhä varmemmaksi ja varmemmaksi oman kehoni, painoni ja ylipäätään itseni suhteen, ja noita hyviä päiiä on yhä enemmän ja enemmän.
Toisaalta tärkeänä näen myös tuon pointtisi, että ei se elämä terveenäkään ole pelkkää ruusuilla tanssimista ja kaikki paha ei katoa, vaikka syömishäiriöstä toipuisikin. Itse asiassa juuri tänään ystäväni kanssa puhuimme siitä, kuinka todellisen unelman ja tavoittelemisen arvoisen asian tunnistaa siitä, kuinka pitää asiaa unelmoinnin ja tavoittelemisen arvoisena vielä silloinkin, kun on huomannut myös asian nurjan puolen. Ja vaikka asiamme koskikin muuta asiaa, toimii se myös toipumiseen. Ja se, on sitä todellista motivaatiota, jonka Sinä olet tavoittanut, ja jota minäkin olen ainakin hyvällä mallilla saavuttamassa.
Kiitos esimerkistäsi, kiitos tuestasi. Ja muista, että myös minä olen täällä Sinua varten.
Halaus <3
Hienoa. Parantuminen vaatii myös konkreettisia tekoja, joita olet osannut nykyään tehdä. <3
VastaaPoistaKiitos rakas! Näinhän se juuri on. Ajatusmaailman tervehtyminen on toki tärkeää, usein edellytys niille konkreettisille teoille, mutta se ei vielä paranna ketään, vaan toipuminen edellyttää aina myös juurikin niitä konkreettisia tekojakin. Ja kun uskaltaa näitä alkaa tehdä saattaa huomata, että myös pään sisällä jokin positiivinen pyörä saattaa pyörähtää känytiin aivan kuin huomaamatta, kuten minulla on käynyt esimerkiksi tämän oman vastuun ottamisen kanssa. Eli se pään sisällä tehtävä työ ja ne konkreettiset teot ikään kuin palvelevat toisiaan.
PoistaHalauksia ja ylihuomenna nähdään! <3