Projekti oman vastuun kasvattamiseksi etenee

Kuten tekstissäni "matkalla kuuhun ja takaisin" kirjoitin, ovat vanhempani ja heidän tukensa ollut minulle korvaamaton ja välttämätön apu pärjätäkseni kotona sairauteni kanssa. Pikkuhiljaa omien voimieni karttuessa ja itseluottamukseni vahvistuttua olen kuitenkin alkanut ottaa yhä enemmän ja enemmän vastuuta myös itse omasta toipumisestani. Tässä tekstissäni kerron "oman vastuuni kasvattamisprojektini" edistymisestä käytännössä, eli mitä sillä tarkoitan, mistä aloitin, mihin olen päässyt ja miten olen asiassa edennyt. Lisäksi pohdin hieman tulevaisuuden tavoitteitani asian osalta.

Mistä tilanteesta lähdettiin liikkeelle?

Kuten olen kirjoittanut, kieltäytyessäni pidemmistä osastojaksoista, ollessani vielä hyvin huonossa, jopa hengenvaarallisessa, kunnossa somaattisesti, ja päästäni hyvin sairas, olivat vanhempamme, huolimatta erimielisyyksistämme liittyen osastohoidon lopettamiseen tai siitä kieltäytymiseen, valmiita ottamaan minut luokseen kotiin ja hoitamaan minua kotona.

Koska olin kuitenkin siis vielä hyvin syvällä sairaudessani, ei meillä oikeastaan ollut paljon muuta vaihtoehtoa, kuin rakentaa kotiimme lähes osaston kaltaiset olosuhteet. Tämä tarkoitti tarkoin valvottuja ruokailuja, isäni tarkoin minulle valmiiksi ateriasuunnitelmani mukaan mittaamia ja valmiiksi asettamia annoksia, ja pahimmillaan joku oli aina läsnä kanssani, jotta pakkoliikkumiseni ja oireiluni ei olisi karannut käsistä.

Huolimatta tästä vanhempieni tiivistäkin tiiviimmästä tuesta pääni oli täynnä sairaita ajatuksia, ja huijasinkin aluksi ruokailuissa mitä kekseliäimmillä keinoilla ja tarvitsin kävelylenkeilleni tuekseni "kumppanin", jotta ne eivät olisi venyneet liian pitkiksi. Sanolla sanoen, vanhempani, kuten olen kuvannut, antoivat minulle ikään kuin "tekohengitystä", ja yrittivät vetää minua väkisin takaisin elämään, samalla kun itse riuhdoin päinvastaiseen suuntaan. Näin jatkui pitkään, jopa vuosia.

Jokaisen (liian) lyhyeksi jääneen osastohoitoni jälkeen olin kuitenkin koko ajan valmiimpi ja valmiimpi ottamaan tukea ja apua vastaan, hoitotaholta, mutta ennen kaikkeavanhemmiltani. Kapusin pohjalta pienin ja hatarin, lähes huomaamattomin askelin, mutta nousin jokaisen osastojaksoni jälkeen kuitenkin varmasti henkisellä puolella aina seuraavalle askelmalle, ja pärjäsin tämän ansiosta yhä pidempiä ja pidempiä aikoja ilman osastohoitoja. Tämä johtui nähdäkseni ensisijaisesti siitä, että vähitellen opin luottamaan saamaani tukeen yhä paremmin ja paremmin, ja sekä tarve että mahdollisuudet huijailuun alkoivat vähetä.

Vaikka siis etenin hitaasti asiassa koko ajan, viimeisen osastokierrokseni jälkeen tässä asiassa tapahtui kuitenkin se lopullinen käänne. Olin valmis todella parantumaan, ja pienistä lipsumisista huolimatta noudatin tarkasti ateriasuunnitelmaani itse, ja hain hoitajan tai vanhempieni läsnäolosta enää vain tukea, en siis tarvinnut enää samanlaista "vahtimista" kuin ennen.

Näin pienien, ja välillä vähän isompienkin, edistysaskelten kautta opin sitten sisäistämään tämän vanhemmiltani saadun tuen siten, että en enää tarvinnut ruokailuissa tai liikkumisessani enää välttämättä edes fyysistä läsnäoloa. Olin ottanut vastuuta niistä itselleni, ja tällä hetkellä olen pidemmällä "oman vastuun kasvattamis" -prosessissani kuin koskaan ennen.

Miten olen prosessissani edennyt?

Mistä kaikki ratkaiseva muutos sitten sai alkunsa? Noin puoli vuotta sitten söin ensimmäisen ateriani yksin vuosiin. Kyse oli aluksi vain pienestä välipalasta, mutta sen onnistuminen oli ratkaiseva askel suuremman vastuun siirtämiseksi minulle. Olin rikkonut minulle itselleni maagisen rajan ja syönyt yksin. Tämän onnistumisen pohjalla oli tietysti se syvä luottamus vanhempieni tukeen ja oma motivaationi sekä muu henkinen edistymiseni, mutta näen tämän ensimmäisenä konkreettisena osoituksena siitä, kuinka vastuu alkoi vähitellen toipumisestani siirtyä omiin käsiini. Myöhemmin välipalani kasvoivatkin kahteen, ja niiden yksin syömisestä tuli pikkuhiljaa rutiinia.

Pikkuhiljaa välipalojen syömisen onnistuttua jonkin aikaa itsenäisesti, itseluottamukseni ja taistelutahtoni kasvaessa tunsin olevani valmis myös suorittamaan jonkin pääaterian itse. Sovimme yhdessä asiasta isäni kanssa, ja otimme kohteeksi lounaan. Muistan, kuinka silloin yksin syöminen tuntui suurelta saavutukselta ja ponnistukselta, jonka jälkeen itkin onnesta.

Aluksi sovimme, että syön yhden lounaan viikossa yksin. Muina päivinä joko isäni tai hoitaja kävi kanssani siis syömässä. Harjoittelimme pitkään lounaan syömistä tällä tavalla, ja yrityksistäni ja ponnisteluistani huolimatta se ei tuntunut sujuvan ongelmitta, sillä vaikka en enää huijaillut ruokailuissa tai valehdellut syömisistäni, en useinkaan suoriutunut yhtä hyvin ruokailuistani yksin syödessäni kuin valvotusti, vaan ruokaa jäi lautaselle.

Pikkuhiljaa kuitenkin opin löytämään itsestäni sen saman tuen, jota vanhemmiltani hain, ja aloin suoriutua ruokailuista myös yksin syödessäni. Etenin aluksi asiassa pienin askelin parantaen loppuunsyömistä joka kerta yhä paremmin ja paremmin. Ruokailua aloittaessa minua aluksi helpottikin ajatus, että teen parhaani, ja voin aina jättää ruokaa, jos ahdistus käy sietämättömäksi.

Lopulta kuitenkin tuo yksinruokailu alkoi sujua rutiinilla ilman ahdistusta ja opin luottamaan omiin voimiini.  Ja siten koko ajan tuo "parhaani" paranikin, kunnes lopulta saavutin pisteen, jossa koin ruoan jättämisen myös yksin syödessä turhaksi, ja olin varma selviäväni mahdollisesta ahdistuksesta myös omin voimin.

Ja kun syöminen yksin alkoi sujua, siirtyivät kaikki lounaani vähitellen omalle vastuulleni. Aluksi hoitaja kävi luonani syömässä lounaan kanssani muutaman kerran viikossa, myöhemmin kerran viikossa, jotta positiivinen kontrolli olisi pysynyt yllä. Nyt kuitenkin tunnen olevani valmis luopumaan myös tästä tukitoimesta.

Muutaman kuukauden lounaan syömistä itsenäisesti harjoiteltuani syön siis nyt pääsääntöisesti jo lounaat aina itsekseni asiaa sen kummemmin miettimättä tai kyseenailaistamatta, joustavasti kuitenkin sen mukaan, sattuuko joku muu perheenjäseneni olemaan paikalla. Siitä on tullut minulle onnistunutta rutiinia. Oman vastuuni kasvamisen onnistumisesta kielii kaiketi myös se, ettei se ole vaikuttanut painooni negatiivisesti, vaan pikemminkin päin vastoin.

Kun tämä lounaan syöminen itsenäisesti siis onnistui, oli samalla kasvanut oma varmuuteni omista voimistani ja luottamukseni itseeni sen verran, että seuraava askel tuntui jo helpommalta. Ja niinpä olen nyt jonkin aikaa välipalojen ja lounaan lisäksi syönyt myös aamupalan yksin, ja seuraava askel on saada myös se itsenäisesti suortitettavien aterioiden joukkoon onnistuneesti ja pysyvästi.

Millä muulla tavoin on oman vastuuni lisääntyminen näkynyt?

Näiden täysin itsenäisesti syömieni aterioiden lisäksi myös niissä ruokailuissa, jotka syön vielä vanhempieni seurassa, on tämä omavastuuni lisääntynyt. En enää yritä piilotella, salailla tai huijata ruokailuissa millään tavalla, kuten joskus ennen. Ja miksi niin tekisinkään, sillä en saavuta sillä yhtään mitään muuta kuin Mörölle erävoiton. Pystyn valmistamaan oman ruokani siis täysin itsenäisesti ja mittaamaan ruokani enimmäkseen itsenäisesti. Pystyn myös syömään lautasen useimmiten tyhjäksi, vaikka kukaan ei olisikaan sitä valvomassa.

Syömisten lisäksi olen liikunnan suhteen edennyt jo tällä sektorilla jopa vähän aikaisemmin ja nopeammin. Olen ottanut jo oikeastaan koko vastuun liikkumisistani itselleni, ja pystyn pysymään minulle sovitussa liikuntamäärissä ilman ulkoista kontrollia. Edistymiseni tällä sektorilla onkin ollut huimaa, sillä vielä vuosi sitten tarvitsin hoitajan läsnäoloa monta tuntia päivässä pitääkseni pakkoliikkumiseni kurissa. Pikkuhiljaa "valvottua" aikaani vähennettiin pelkkien kävelyjen ajaksi, kunnes tunsin olevani valmis suorittamaan kävelynikin itse. Aluksi käytössä oli meillä jos minkälaisia tukitoimia, kuten tekstiviestejä, mutta nyt pystyn siis itse huolehtimaan täysin siitä, etten ylitä minulle sovittuja liikuntamääriä, ja olen jopa oppinut joustamaan näissä siten, etten ahdistu, vaikka kaikkina päivinä ei tulekaan tehtyä samoja lenkkejä yhtä monta kertaa.

Oman vastuuni lisääntyminen näkyy paitsi konkreettisesti syömisissäni ja liikunnassani myös keskusteluissani isäni kanssa, jotka ovat myös muuttuneet luonteeltaan, mikä kertoo mielestäni parhaiten siitä, kuinka olen syvällisemmin sisäistänyt oman vastuuni toipumisestani, mistä onnistuneet yksin hoidetut ruokailut ja lenkit ovat vain konkreettisia osoituksia. Näissä keskusteluissa en nimittäin odota enää, että isäni päättäisi puolestani hoidostani tai työntäisi minua väkisin eteenpäin samalla kun itse vetäisin päinvastaiseen suuntaan. Nyt suunnittelemme yhdessä sitä, kuinka pääsisin eteenpäin, ja myös minä toimin tervehtymiseni moottorina ehdottaen itse esimerkiksi lisäyksiä ruokavalioon tai liikunnan vähentämistä. Tämä kaikki tuntuu nyt oikeastaan jo aika luonnolliselta, minuahan asia koskee, ja minähän tässä olen nyt parantamassa itse itseäni, vanhempieni tuella tietysti.

Samoin näkyy tämä oman vastuuni lisääntyminen myös keskusteluissa hoitajani kanssa. En enää mene tapaamisiin pelko puserossa, niitä jo etukäteeen kauhulla odottaen. Tämä johtuu siitä, että en mene tapaamisiin enää arvioitavaksi tai tuomittavaksi, vaan ennemminkin suhtaudun tapaamisiimme nykyään siten, että menen sinne hakemaan tukea sille minun omalle työlleni, jota teen. Tässä työssä hoitajani on ikään kuin työkaluni tai apuvälineeni. Tämän muutoksen sisäistettyäni olenkin saanut keskusteluistamme paljon enemmän irti, ja nimenomaan olen oppinut hyödyntämään keskusteluja oman etenemiseni tukemiseen.

Mitä tulevaisuuden tavoitteita minulla on asian suhteen?

Tavoitteeni tulevaisuuden osalta on edetä tässäkin asiassa tapani mukaan maltillisesti, mutta kuitenkin määrätietoisesti eteenpäin kohti lopullista päämäärääni, eli täyttä vastuuta itselleni. En kuitenkaan aio ottaa asiasta stressiä, vaan annan asioiden tapahtua omalla painollaan ottaen itselleni uusia haasteita ja tavoitteita sitä mukaa, kun tunnen olevani niihin valmis, askel kerrallaan.

Seuraava askel minulla on pystyä siis syömään myös aamiainen itsenäisesti. Sillä aluksi myös aamiaisessa minulla oli vaikeuksia saada syötyä kaikki puuro loppuun, mutta myös tässä asiassa olen edennyt järjestelmällisesti, ja nyt määrät alkavat viikon päivittäisen harjoittelun jälkeen olla pikkuhiljaa kohdillaan. Kun tästä aamiaisen syömisestä itsekseni on tullut pysyvä tapa, syönkin sitten oikeastaan vanhempieni seurassa enää vain ilta-ateriat, joiden aikaan vanhempamme ovatkin palanneet jo töistä, jolloin yhteinen ateriamme on siis ikään kuin luonnollinen.

Tulevaisuuden haaveenani on myös, että ehkä jonkin ajan kuluttua pystyisin viettämään myös kokonaisen päivän, sisältäen myös siis illan, jolloin tällä hektellä tarvitsen vielä tukea, tai jopa yhden yön itsekseni, jolloin huolehtisin kokonaan myös itse syömisistäni. Jo nyt kuluneen kesän aikana olen kyennyt viettämään lähes kokonaisia päiviä yksin, vanhempieni ollessa mökillä, mikä on jatkunut heidän siirtyessä töihin, ja tämä jos mikä on tuntunut vapauttavalta ja lisännyt sekä itsenäistymisen kokemustani että luottoa itseeni.

Näiden pienten askelten avulla tavoittelen siis tilannetta, että kykenisin syömään kaikki ateriani omatoimisesti,joustavasti sekä itseni että muiden kanssa. Laajemmin ajatelleen on tavoitteenani tietysti se, että pärjäisin itsenäisesti siten, että pystyisin huolehtimaan riittävästä ravinnosta ja levosta, siis omasta hyvinvoinnistani kaikella tapaa, itse, mikä mahdollistaisi lopullisen itsenäistymiseni ja esimerkiksi yksin asumisen.

Kuten kirjoitin, en kuitenkaan ole oikeastaan kovin huolissani etenemisessä asiassa, sillä olen huomannut, että asiat tuntuvat tapahtuvan omalla painollaan, ja olen oppinut huomaamaan, kun olen valmis ottamaan itselleni uusia haasteita. Esimerkiksi aamupalan kokeileminen omatoimisesti olikin täysin oma ehdotukseni.

Itse asiassa mielestäni tämä oman vastuun lisääntyminen on tällä hetkellä selvin merkki, siitä, että (epäilyksistä huolimatta) todellakin etenen toipumisessani, omalla tavallani pienin askelin ja omaan tahtiini, mutta sisukkaasti kuitenkin eteenpäin. Ja siitä tunnen ylpeyttä. En nimittäin itsekään olisi vielä vuosi sitten voinut kuvitellakaan olevani nyt tässä. Tuolloin isäni kanssa puheeksi tullut ajatuskin yksin syömisestä aiheutti minussa pelkoa, ahdistusta ja tuntui kaikin puolin jo ajatuksena epärealistiselta. Mutta kaikella on aikansa.

Tämä kaikki varmasti herättää kysymyksiä teissä lukijoissani siitä, miten tämä kaikki muutos ja eteneminen on ollut mahdollista, ja mikä tämän kaiken vaikutus on ollut muuten toipumiseeni ja psyykeeseeni. Jotta tekstini ei kuitenkaan venyisi liian pitkäksi, ajattelin näistä, sekä siitä, miksi olen kokenut tämän taistelun oman vastuuni kasvattamiseksi niin tärkeänä, palata vielä uudessa tekstissä, mikäli siis nämä asiat teitä kiinnostavat.

<3: Ida