Tapaaminen saman kokeneiden kanssa

Olen kirjoittanut vertaistuesta aikaisemminkin, mutta nyt päätin kuitenkin palata vielä hetkeksi aiheeseen henkilökohtaisesta näkökulmasta käsin. Tapasin nimittäin keskiviikkona kaksi hienoa ihmistä, joiden kanssa meillä on yhteinen Mörkö vastustajanamme. Seuraavassa kerron hieman tämän tapaamisen haastavuudesta vertaistuen kautta minulle, ja lopulta kuitenkin sen merkityksestä ja siitä voimakkaasta yhteenkuuluvuuden tunteesta, jonka tuossa tapaamsessa koin.

Olen ollut nimittäin aina hieman epäilevä vertaistuen suhteen, ja suhtautunut siihen melko skeptisesti. Tämä johtuu siitä, että yleensä sairauteni on muiden sairastavien läsnäollessa nostanut minussa vielä entistä voimakkaammin päätään. Tämä johtuu siitä, että vertailu on minulla aina ollut voimakas osa sairauttani, mikä ei käsittääkseni ole yhtään epätavallista, kun on kyse anoreksiasta. Osastolla olimme lähes toistemme tukissa kiinni välillä keittiön puolella, kun tämä piirre puski minussa ja muissa potilaissa esiin ruokapöydän äärellä.

Lisäksi olen perinyt äidiltäni voimakkaan myötäelämisen taidon, joka toki on työssäni ja elämässä ihmisten kanssa toimiessa yleensä vahvuus. Asian nurjapuoli on kuitenkin se, että myötäelän helposti myös toisten tunteita ja pahaa oloa. Toisin sanoen ahdistun toisten ahdistuksesta.

Tähän voimakkaaseen empatiakykyyni liittyy myös voimakas tarve auttaa, jopa "pelastaa" muita. Olen aina ollut heikompien puolustaja, yksinäisten seuraan hakeutuva ja toisten ongelmia omille harteilleni ottava. Silloin tällöin, kuten helposti juuri muiden sairastavien kanssa tekemisissä ollessa, tämä piirre kääntyy minua itseäni vastaan, ja pyrin auttamaan muita ikään kuin oman hyvinvointini kustannuksella, mistä on yleensä haittaa molemmille osapuolille. Osastolla ollessani sain useasti hoitajilta huomautuksia siitä, kuinka minun pitäisi jättää hoitotyö hoitajille.

Olen myös halunnut pitää hieman pesäeroa muihin sairaisiin sen vuoksi, että minulle on tärkeää myös se kaikki sairauden ulkopuolinen elämä, muutkin ihmiskontaktit ja sairauden ulkopuoliset harrastukset. Päiväni pyörivät jo Mörön ymprärillä niin paljon muutenkin, etten jaksa ajatella sitä vielä muiden sairastavien kanssa ja kautta. Pikkuhiljaa olen kuitenkin alkanut ymmärtää, että nämä eivät välttämättä sulje toisiaan pois, vaan parhaimmillaan esimerkiksi vertaistuki ja muut ystävyyssuhteet tukevat toisiaan, sillä niillä on yhteinen päämäärä: Mörön taltuttaminen ja elämän löytäminen.

Tämä negatiivinen puoli vertaistuesta on kuitenkin tullut voimakkaasti esille varmasti myös sen vuoksi, että kokemukseni on rajoittunut lähinnä osastolle. Tämän blogini kautta käsitys vertaistuesta onkin muuttunut. Olen oppinut hyödyntämään sitä aivan toisella tavalla. Olen kasvattanut itselleni siitä voimavaran, aseen sairauttani vastaan. Olen hakenut teiltä lukijoiltani ymmärrystä, tukea kohdata muutos ja voimia ja uskoa itseeni ja siihen, että tästä syvästä ja upottavasta suosta voi selvitä.

Lopullisen niitin peloilleni vertaistukea kohtaan on kuitenkin tehnyt henkilökohtaisesti muiden samankaltaisessa tilanteessa olevien tai olleiden kanssa keskusteleminen. Näissä keskusteluissa olemme käsitelleet yhteisiä haasteitamme, ja etsineet niissä yhdessä ratkaisuja. Olemme jakaneet sairauteen liittyviä pelkojamme, ja lopulta nauraneet niiden järjejttömyydelle. Olemme hakeneet rohkaisua ottaa se seuraava askel, ja ennen kaikkea iloinneet yhdessä niistä pienistä, mutta niin merkittävistä asioista toipumisen polulla, jonka merkityksen vain toinen saman kokenut voi TODELLA ymmärtää.

Silti tiedostan edelleen riskini, jotka minulla liittyvät vertaistuen kääntöpuoleen. Omat heikot kohdat, tilanteet, joissa sairaus nostaa päätään onkin hyvä tiedostaa, jotta niihin ei lankea. Tämän vuoksi, huolimatta suuresta halustani tavata kasvotusten toisia sairastavia on tämä tuntunut minusta haastavalta. En ole halunnut ottaa siihen liittyvä riskiä, että kokisin takapakkia, enhän ole halunnut minkään riskeeravan toipumisprosessiani. Nyt kuitenkin tunsin olevani niin vahvoilla, että olin valmis tapaamaan ihan kasvotusten kaksi samassa tilanteessa olevaa, joista toinen on tosin toipumisessa jo minua pidemmällä.

Tapaaminen oli siis minulle jälleen omalla tavallaan haastava ja luonteestani johtuen jännitin sitä etukäteen. Enää minua ei kuitenkaan jännittänyt se jatkuva sairauteen liittyvä vertailu tai kilpailu "paremman" (eli sairaamman) anorektikon tittelistä, sillä tiesin päässeeni jo tästä vaiheesta eteenpäin. Pikemminkin jännitin sitä, kuinka pahalta minusta tuntuisi nähdä toisen sairaus ja paha olo silmästä silmään, ja kuinka helposti menisin siihen mukaan, kun kyseessä olisi minulle tärkeät ihmiset, sekä se, miten tällaisessa uudenlaisessa tilanteessa voisi oma sairauteni taas nousta voimakkaammin pintaan.

Jälkeenpäin ajatellen en  kuitenkaan voisi olla onnellisempi siitä, että uskalsin ottaa tämän rohkean askeleen. Kukaan muu kuin saman kokenut ei voi todella YMMÄRTÄÄ, mitä käy läpi, kukaan muu kuin saman tuntenut ei voi tuntea puolestasi, kukaan muu kuin saman taistelun käynyt ei voi rohkaista Sinua voittoon yhtä uskottavasti. Yhdessä jaetulla elämällä, yhdessä koetuilla kokemuksilla, yhteisellä taistelulla, on uskomaton voima.

Puhuimmekin tapaamisessamme paljon vaikeista kokemuksistamme, ja erityisesti koin saavani tukea ja ymmärrystä liittyen pakkohoitooni suljetulla osastolla. Kyseisestä hoidosta on jäänyt minulle sellaiset traumat, joita ei voi sanoilla tai selittämällä avata toiselle. Sellaiset haavat, joiden syvyyttä ei voi nähdä ilman samoja puukoniskuja. Ja niiden haavojen hoitamisen tueksi on sen jakaminen sellaisen kanssa, joka voi todella tavoittaa kokemuksesi, äärimmäisen tärkeää.

Tapaamisessamme tulikin hyvin esille se, minkä aikoinaan jo nuorisopuolen lääkärini sanoi minulle: minulla on voimakas tarve tulla kuulluksi. Kuuntelevia korviakaan ei ole koskaan liikaa, mutta kuulevia on aina vielä vähemmän. Ja nimenomaan tämän tarpeeni tavoittivat rakkaat ystäväni, ja osasivat siihen vastata.

Vaikeista keskustelunaiheista huolimatta olimme kuitenkin ennen kaikkea kolme ystävystä viettämässä yhdessä aikaa. Olimme ystävykset, joita yhdistää yhteinen historia ja yhdessä jaettu kokemus, jotka ovat vain lähentäneet meitä.

Kirpparilla kiertely, sisustusliike day'ssa sateenvarjojen ihastelu ja Esplanadin puistossa kuvien napsiminen saattoikin näyttää kevyeltä hauskanpidolta ulkopuolisen silmin, ja sitä se toki myös oli, mutta syvällä sisimmissämme tiesimme, että tämän tapaamisen merkitys oli jotakin suurempaa, ja se kosketti minua jostakin paljon syvemmältä. Ja samalla siinä loksahti jälleen yksi pala kohdilleen tässä palapelissäni. KIITOS ystävät kalliit!

<3: Ida