Vertaistuki: riski vai voimavara toipumiselle?

Sain suureksi onnekseni kuulla, kuinka blogini lukeminen oli auttanut erästä kohtalotoveriani eteenpäin. Myös minä olen saanut teidän lukijoidenne arvokkaista kommenteista paljon itselleni, ja kommenttinne ovat tuoneet lohtua vaikeisiin hetkiin ja kannustaneet minua eteenpäin taistelussani. Olenkin useasti pohtinut vertaistuen merkitystä ja huomannut sen tärkeyden ainakin oman toipumiseni kannalta. Toisaalta olen nähnyt sairauden luonteesta johtuen myös vertaistuen nurjan puolen esimerkiksi osastolla. Seuraavassa pohdin hieman lisää sitä, millaisia vaaroja vertaistukeen syömishäriiön kohdalla liittyy ja toisaalta sitä, mitä se voi toipumiseen parhaimmillaan tarjota.

Anoreksian luonteeseen kuuluu kaikenlainen vertailu, ja jopa kilpailu sairauden osalta. Osastolla olen saanut myös minä tuntea huonomuutta aikoinani siinä, etten kokenut olevani yhtä huonossa kunnossa kuin huonetoverini. Anoreksiaan sairastuneet vertailevat helposti liikunta- ja syömismääriään, sairauden oireita, laihduttuja ja lihottuja kilomääriä ja painoindeksejään. Syömishäiriöisten osastolla kilpailu "miss anorektikon" -tittelistä käykin usein kuumana. Sairastaville haluan jälleen muistuttaa, että tällainen vertailu on turhaa, sillä aina löytyy jostakin parempi anorektikko, aina on olemassa joku sairaampi ja laihempi. Tällainen vertailu ja sairaudella kilpailu aiheuttaakin vain tarpeettomasti kitkaa potilaiden välille, minkä minäkin olen valitettavasti huomata. Monen niin kovin ihanan potilastoverini kanssa olen ajatunut riitaan, joissa kumpikin on vain turhaan loukkaantunut. Tärkeää on kuitenkin erottaa, että kilpailevat ja toisilleen ilkeilevät henkilöt ovat tällöin sairautensa vallassa, siinä tappelevat anoreksiapeikot, eivät ihmisiet, ja ylipäätään koko vertailu on osa sairautta.

Pahimmillaan tämä sairauteen kuuluva vertailu ja kilpailu johtavat kuitenkin siihen, että kaksi anoreksiaan sairastunutta lietsoo toinen toisiaan yhä syvemmälle ja syvemälle sairauteen. Ääriesimerkkinä tästä ovat pro-ana-sivustot, joilla ihaillaan sairaanloista laihutta ja jaetaan vinkkejä sen saavuttamiseksi.

Vaikka ei missään tapauksessa haluaisi tällaiseen sairaaseen maailmaan toista saattaa, voi se tapahtua kuitenkin myös hyvin vaivihkaa, ikään kuin huomaamatta. Kun toinen sairastunut voi jo paremmin, mutta ei ole ajatuksiltaan vielä kuitenkaan täysin pääsyt irtaantumaan sairaudestaan, saattaa toisen sairastavan seura ja esimerkki alkaa huokuttaa sairauteen takaisin. Parhaiten vertaistuki toimiikin yleensä silloin, kun henkilöt ovat melko samassa vaiheessa toipumisessaan ja ehdottomasti motivoituneita paranemaan.

Tilanteessa, jossa toinen on huonommassa kunnossa kuin toinen, ajaudutaan helposti myös tilanteeseen, jossa toinen potilas ottaa ikään kuin hoitajan roolin. Myös minä olen osaastolla ollessani hoitanut välillä enemmän muita kuin itseäni. Toki tämä riski on olemassa myös silloin, kun ei oikeasti ole itse yhtään toista paremmassa kunnossa, minkä myös minä olen osastolla ollessani saanut huomata. Tällöin henkilö, joka on vielä toipumassa vasta itsekin, ottaa omaksi taakakseen myös toisen ongelmat. Jokaisella syömishäiriöstä toipuvalla on kuitenkin ihan tarpeeksi raskas taakka kannettavanaan jo omasta takaa, ja toisen tilanteesta ahdistuminen ei auta kumpaakaan. Syömishäiriön hoitaminen on siis syytä jättää hoitajille. On myös syytä muistaa, että kukaan ei voi toista pelastaa, ja lopulta jokainen on vastuussa itsestään ja omasta paranemisestaan ja tekee omat valintansa.

Pahimmillaan tämä toisen hoitaminen voi nimittäin paitsi uuvuttaa toisen, myös johtaa siihen, että alkaa ikään kuin parantamaan itseään toisen kautta. Kuten hoitajani sanoi, kun ei ole voimia oman sairautensa kohtaamiseen, saattaa olla helpompaa hoitaa toisen sairautta. Paitsi vilpittömän halun ja empatiakyvyn vuoksi myös edellä mainitsemani syyn vuoksi toista kannustaa siis muuttamaan tapojaan, luopumaan oireistaan ja nostamaan painoaan, kun samaan aikaan itse vaipuu yhä syvemmälle ja syvemmälle suohon. Vaikka toista voi aina tukea ja yrittää auttaa, pääpaino tulisi aina siis olla omassa paranemisessa ja itsensä hoitamisessa.

Edellä kuvasin niitä riskejä, joita vertaistukeen syömishäiriötä sairastavilla tai siitä toipumassa olevilla liittyy. Onneksi vertaistuki ei kuitenkaan ole aina näin synkkää. Parhaimmillaan sen avulla saa nimittäin kokemuksen aidosta ymmärryksestä. Jokainen meistä haluaa tulla kuulluksi ja ymmärretyksi, ja parhaiten tässä onnistuu vain toinen saman kokenut. Syömishäiriö on niin oma maailmansa, että kaikkea siihen liittyvää ei mitenkään voi ymmärtää terve ihminen.

Tällainen syvällinen toisen ymmärtäminen tarjoaa parhaimmillaan mahdollisuuden aitoon tunteiden jakamiseen. On totta, että jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Pienet erävoitot sairautta vastaan ja edistysaskeleet tuntuvat entistä suuremmilta ja hienommilta kun ne voi jakaa jonkun kanssa. Ja monet pienet edistysaskeleet tässä pitkässä taistelussa saattavat terveestä ihmisestä vaikuttaa pieniltä tai vähäpätöisiltä, mutta vasta toinen sairastunut voi täysin ymmärtää tämän askeleen merkityksen.

Toisaalta vertaistuki tarjoaa myös mahdollisuuden jakaa paitsi nämä taistelun huippuhetket, myös aallonpohjat ja huonot hetket, ja saada vertaistuen kautta omaan pahaan oloonsa lohdutusta ja tukea. Ahdistus helpottaa, kun sen saa jakaa toisen kanssa, ja parhaiten tämä vaikeiden hetkien jakaminen auttaa silloin, kun tuntee, että toinen todella ymmärtää, mitä itse käy läpi. Uskon esimerkiksi, että sitä lamaannuttavaa, suorastaan murskaavaa ahdistusta, jota painon nousu silloin tällöin anoreksiaan sairastuneessa aiheuttaa, ei täysin voi terve ihminen ymmärtää. Olen kuitenkin saanut huomata, kuinka pikkuhiljaa toisen saman kokeneen kanssa voi ahdistus helpottaa, ja saattaa huomata, että ehkä kaikki ei olekaan niin synkää, kuin miltä näyttää, ja pikkuhiljaa voi alkaa nähdä myös tilanteen valoisan puolen.

Tämä ilon ja toisaalta myös vaikeiden hetkien jakaminen tarjoaa parhaillaan myös toivoa. Kun kuulee tai näkee toisen edistyneen, herää itsessäkin toivon kipinä: tuo selvisi, tuo onnistui, ehkä selviän minäkin. Toisaalta myös niinä hetkinä, kun tuntuu, että vain itsellä tulee matkalla takapakkeja ja epäonnistumisia, voi sen havaitseminen, että niitä tulee myös muille, auttaa ymmärtämään, että toipuminen on pitkäprosessi, johon kuuluu silloin tällöin kaikille myös pieniä takapakkeja. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki toivo olisi menetetty tai tee mitättömiksi edistymistä.

Parhaimmillaan toisen onnistumiset antavat myös itseluottamusta: tuo pystyi, pystyn minäkin! Itseluottamuksen kasvattaminen onkin nähdäkseni aivan ratkaisevan tärkeää paranemista ajatellen, ja auttanut minua pääsemään eteenpäin ja onnistumaan tässä vaikeassa taistelussani. Toivon omien onnistumisieni myös auttavan niitä blogini lukijoita, jotka taistelevat saman asian kanssa kuin minä ja tietävät mitä minä olen käynyt läpi. Minä olen päässyt jopa epätoivoiseltakin vaikuttavalta tilanteesta ylös- ja eteenpäin, ja Sinussa on se sama voima. Jos pystyn minä, pystyt Sinäkin.

Kun molemmilla on halu parantua, ruokkii vertaistuki myös tätä halua edelleen ja lisää vettä motivaatiomyllyyn. Toisen esimerkki siitä, miten tämän elämänlaatu on parantunut toipumisen myötä ja mitä kaikkia ihania asioita tämä on toipumisen myötä saavuttanut lisää omaa halua luopua sairaudestaan.

Oikeanlaisessa vertaistuessa henkilöt kannustavatkin toisia eteenpäin ja rohkaisevat ottamaan seuraavan edistysaskeleen. Jokainen toipuva tarvitsee valtavasti rohkeutta kyetäkseen toipumisen vaativiin muutoksiin, ja toisen saman kokeneen rohkaisevat sanat tuntuvat usein vakuuttavimmilta. Tällöin vaikeissakin tilanteissa ymmärrys tilanteen haastavuudesta käännetään voitoksi: tiedän, mitä käyt läpi ja ymmärrän, miten vaikeaa se on, mutta pystyt siihen kyllä.

Ehkä kaikkein tärkein asia kuitenkin, mitä hyvästä vertaistuesta voi saada, on aidot ihmiskontaktit, joita syömsihäiriöön sairastuneella ei yleensä ole ainakaan liikaa. Näistä ihmiskontakteista muodostuu parhaimmillaan aitoja ystävyyssuhteita, jotka kannattelevat paitsi taistelussa syömishäiriötä vastaan myös myöhemmin elämän aallokossa. Hoitajani kertoi minulle tositarinan, jossa kaksi toisensa osastolla alunperin tavannutta henkilöä olivat myöhemmin, molemmat toipuneina, tulleet toistensa parhaiksi ystäviksi. Yhteiset kokemus ja yhteinen historia yhdistävät ja ovat myös hyvä pohja aidolle luottamukselliselle ystävyydelle.

Sairauden luonteen vuoksi vertaistuki syömishäiriötä sairastavien välillä sisältää siis riskejä. Tästäkin huolimatta koen,että se on korvaamaton voimavara toipumisessa, eikä vertaistuen merkitystä syömishäiriöstä toipumisessa pidä tämän vuoksi yhtään vähätellä.  Tärkeintä on, että tiedostaa itse, mitkä suhteet kannustavat paranemiseen ja vievät kohti terveyttä, ja mitkä taas toimivat päinvastoin.

Toivon koko sydämestäni, että te rakkaat blogini lukijat olette saaneet oikeanlaista, hyvää vertaistukea minun blogini kautta, kuten minä olen saanut teiltä. Jos pystyn auttamaan edes yhtä blogini lukijaa toipumisessa tai elämänhalunsa löytämisessä, on blogini jo enemmän kuin täyttänyt tehtävänsä. Ja onhan se: minulle on selvää, että ainakin minä itse olen saanut blogini kautta tukea itselleni, sillä jokainen kommenttinne on antanut minulle voimia omaan toipumisprosessiini. Kiitos siis erityisesti teille, uskolliset aktiiviset kommentoijani Nell, Andrea ja Katarina, sekä Marika ja Laura, joiden blogien kautta olen myös saanut arvokasta ja eteenpäin kannustavaa vertaistukea! Olette kaikki minulle korvaamattoman tärkeitä.

Kera lämpimin halauksin,
Ida