Kuten tavallista, olin jo etukäteen jälleen jännittänyt hieman vanhempieni matkaa. Enää en kuitenkaan jännittänyt sitä, rikkoutuvatko sairauteen liittyvät arkirutiinini tai iskisikö minuun tuona aikana paha ahdistus. Pikemminkin jännityksessäni oli kyse siitä, että nyt todella halusin onnistua kahdella tapaa: sekä saada ruokailut sujumaan myös silloin, kun ne ovat enemmän omalla vastuullani, että nauttia ajastani siskoni kanssa mahdollisimman paljon ilman sairauden häirintää.
Jännityksestäni huolimatta odotin kuitenkin lomaa innoissani ja itse myös kannustin vanhempiani lähtemään matkoille. Paitsi että niin kovasti halusin suoda vanhemmilleni tämän tarpeellisen ja hyvin ansaitun hengähdystauon, oli oma luottamukseni itseeni ja omaan pärjäämiseeni, sekä tietysti siskooni, jo kasvanut niin paljon, että uskoin pärjääväni hyvin. Riippuvuuteni ja tiiviin konkreettisen suhteeni vanhempiini hetkellinen katkeaminen ei enää pelottanut, vaan tuntui hyvältä, sillä tunsin olevani siiihen valmis. Lisäksi ahdistuksen sijaan odotin innolla vaihtelua tuttuun arkeeni ja sen rikkomiseen. Myös se, että vanhempani uskalsivat jälleen lähteä matkalle, kertoi minulle siitä, että myös he luottivat paitsi siskooni myös minuun ja voimiini taistella sairauttani vastaan ja pärjätä "omillani" ilman heidän jatkuvaa tukeaan.
Torstaina sitten vanhempieni lähdettyä odotellessani siskoani kotiin vietin ihan tavallista rauhallista kotipäivää, kokkaillen, ulkoillen ja ihan vain lepäillen. Kun sitten lopulta siskoni saapui ja näin hänen lämpimän kannustavan hymynsä hänen kasvoillaan ja sukeltaessani hänen rohkaisevaan halaukseensa katosivat viimeisetkin epäilykseni omista voimistani ja siitä, mitä lomaltamme haluaisin; päätin, että nautin joka hetkestä yhdessä siskoni kanssa potkiessani samalla peikkoa alhaisimpaan maanrakoon, ja yhdessä siinä varmasti onnistuisimme!
Perjantaina olikin vuorossa meidän siskosten yhteinen kaupunkireissu. Kävimme Hietsun kirpputorilla, mikä kuuluu jokakesäisiin tapoihimme, vaikka torin tarjonta on tosin mennyt valitettavasti huonompaan suuntaan sitten lapsuus- ja nuoruusvuosiemme.
Osaltani saaliiltaan heikoksi jääneen kirpputorikierroksen jälkeen jatkoimme shoppailua keskustan kaupoissa vielä muutaman hetken. Mukaani tarttui Dan Brownin uusin kirja ajatuksena herätellä henkiin taas uudestaan lukemisharrastustani, sillä olen vakaasti päättänyt panostaa myös kotona rentoutumiseen yhä enemmän, ja mikäpä voisi siinä olla paremmin avuksi kuin hyvä ja koukuttava romaani!
Aikamme shoppailtuamme suuntasimme kohti vakiokahvilaamme lounaalle. Nälkä tuntui kurnivankin jo vatsassani, ja niinpä ehdotin itse, että voisin ottaa salaattiini hieman enemmän täytettä kuin tavallisesti. Toisin kuin ennen, halusin siis vastata nälkätuntemuksiini enkä suinkaan minimoida syömistäni. Runsaan ja maittavan salaattilounaamme jälkeen olimmekin sitten molemmat valmiita lähtemään jo kotiin.
Lauantaina rentouduimme illalla kotona ja katsoimme yhdessä siskoni kanssa (vannoutuneina Salkkarit-faneina) Salatut elämät -elokuvaa. Elokuvan lomassa herkuttelin tuttuun tapaan jäätelöllä ja karkilla. Vaikka yleensä lasken kalorit hyvin hyvin tarkasti, tuntui se nyt jotenkin yhdessä siskoni kanssa elokuvasta nautttiessa turhalta. Niinpä en jaksanut herkuttelussa välittää yksittäisistä kaloreista, vaan rohkaistuin jopa hitusen ylittämään minulle määritellyn energiamäärän (ja hengissä ollaan yhä!).
Elokuvan lisäksi sekä lauantaina että sunnuntaina jännitimme sitten tietysti yhdessä myös jääkiekkoa. Eikö olekin uskomatonta, miten jokin peli voi herättää niin paljon tunteita pintaan? Tässäkin tosin huomaan tunteideni ja myötäelämiseni parantuneen, sillä kaikkein sairaimpina aikoina ei mikään saanut niitä syttymään, kun taas nyt siihen riittää yksi jännittävä jääkiekko-ottelu!
Viimeisenä lomapäivänämme eli sunnuntaina meillä oli alunperin suunnitelmissa viettää ihan vain kotipäivää leipoen ja ulkoillen, mutta minun tekikin mieli vaihteeksi tehdä jotain muuta. Niinpä jätin kävelylenkkini väliin, ja suuntasimme kohti elokuvateatteria. Ennen tällainen äkillinen suunnitelman muutos, etenkin kun se sisältäisi lenkkeilyn vähentämistä, olisi ollut minulle sula mahdottomuus, mutta eipä ollut enää, mistä olen tavattoman kiitollinen. Ja kun enää elokuvissa käynti ei ylipäätäänkään jännittänyt minua, pystyin hvyin rentoutumaan karkkipussi kourassa teatterin pehmeälle penkille, vaikka elokuva ei itsessään mikään elämää suurempi elämys ollutkaan.
Elokuvan jälkeen kävimme vielä Mc Donaldsissa syömässä. Ajatuksena oli selvitä ruokailuista mahdollisimman nopeasti päästäksemme seuraamaan Suomen pronssiottelua. En siis yrittänyt tahallisesti pitkittää tuota anoreksiaan sairastuneille niin pyhää ruokailuhetkeä, sillä minulla oli kiire elämään ja kokemaan.
Tuon reissumme todellinen koitinkivi kuitenkin sattui, kun siskoni poistui paikalta minun ruokaillessani. Tuolloin sairaus tuntui iskevän päälle ja syöttävän ajatuksia päähäni. Myönnän, että minun teki mieli heittää pala kananugetistani pois, mutta mikä tärkeintä, en niin kuitenkaan tehnyt. Ja vastustaessani sairauden tahtoa nousi se terve ajatus sairaan ajatuksen tilalle: minä olen itse parantamassa itseäni, enkä syö siskoni tai kenenkään muun tähden.
Ja tämä sama terve ajatus kannatteli minua vielä illallakin, kun jo ruokailun loputtua ja siskoni kääntäessä selkänsä kaavin vielä viimeisetkin raejuuston rippeet lautaseltani parempiin suihin, ja huolehdini omalla vastuulla olleista välipaloistani. Nähdäkseni nämä olivat taas vain eläviä esimerkkejä siitä, kuinka sairaita ajatuksia tulee, mutta niiden mukaan ei tarvitse toimia.
Pienistä lipsahduksista huolimatta ruokailuni sujuivat siis loman ajan paremmin kuin koskaan ennen vanhempieni poissaollessa. Niinpä lomamme ollessa lopuillaan kiitinkin Fannya kovin kiitollisena saamastani tuesta. Fanny sai minut kuitenkin hämmentymään kertoessaan, että oli toiminut ihan samoin kuin aina ennenkin. Hetken aikaa asiaa mietittyäni tajusin kuitenkin jotain, joka sai minut tuntemaan suurta ylpeyttä itsestäni: ehkä muutos ei ollut sittenkään tapahtunut saamani ulkopuolisen tuen määrässä tai laadussa, vaan pikemminkin pääni sisällä, omassa asenteessani. Olin itse ottanut enemmän vastuuta, ja huolehtinut siitä, että ruokailuni onnistuisivat ja samalla sairautta häätäessäni huolehtinut lomamme onnistumisesta kaikin puolin.
Lomallamme toteutuivatkin siis hyvin ne tavoitteet, jota olin sille asettanut. Eli sain kokea sekä nautinnollisia sairaudesta vapaita hetkiä että onnistumisia ruokailuissa. Ja mikä oli sitten tämän lomani onnistumisen salaisuus? Se ei ollut missään ulkopuolisissa tekijöissä (vaikka kieltämätä se Suomen mitali olisi ollut plussaa...) vaan minussa itsessäni, omassa asenteessani, joka takasi mahdollisuuden nauttia ja saada erävoittoja sairaudestani. Ja tämä oman asenteen kohdilleen saaminen on lopulta se kaikkein tärkein asia paranemista ajatellen. Siispä näiden nautinnollisten hetkien ja kannustavien onnistumisen kokemusten sekä erityisesti uuden, itsestä lähteneen vielä entistäkin paremman asenteen kanssa on hyvä jatkaa taas eteenpäin, uutta lomaa odotellessa!
Kiitokset Fannylle, ja kiitokset minulle!
<3: Ida
Kuvat:
http://www.teatterikinojuha.fi/hallinta/files/images/fullsize/505_vuoden_se_kestaa_4v.jpg
http://otavafiles.fi/plaza/uploads/images/domefi/elokuvat/ajankohtaista/nightmareposter92929.jpg
http://media.theweek.com/img/generic/DANBROWN_Inferno_creepy.jpg
http://fandbnews.com/wp-content/uploads/2013/05/McDonalds-Logo.jpg
ja oma kamera :)
Aivan mahtavaa Ida!:)<3
VastaaPoistaKiitos kannustuksestasi! :) <3
PoistaKuulostaapa teidän loma ihan huipulta! :) Ja tosiaan, vaikka läheisesi sinua tukevatkin, niin sinä teet sen varsinaisen työn itse Ida! Joten muista se ja ole ylpeä saavutuksistasi! <3
VastaaPoistaKiitos kommentistasi Laura! Meillä tosiaan oli nautinnollinen ja onnistunut loma. Ja olet kyllä niin oikeassa tuossa, että vaikka muut voivat kuinka tukea, on se varsinainen työ kuitenkin tehtävä itse. Ja juuri siksi se oma asenne on niin tärkeä. Ja se oma asenne tuntuu nyt olevan minullakin kohdillaan, kuten se on Sinullakin jo hyvän aikaa ollut. Välillä on vaikka näin kirjoittamalla hyvä pysähtyä miettimään sitä, mitä on jo saavuttanut, ja tuntea ylpeyttä. Minä nostan nyt leuan pystyyn ja tunnen ylpeyttä itsestäni, tee sinä samoin, olet todellinen elämän sankari! <3
PoistaIda. Onnea tosi ihanaa. Nyt alkaa olla elvistelyn paikka. Muista olla ylpeä saavutuksestasi. Hyvä taistelutahtosi olkoon mukanasi joka askeleella. Olemme niin iloisia puolestasi, ettet osaa tietääkään.
VastaaPoistaMaija
Kiitos ihanasta kommentistasi ja kannustuksetasi! Jos te olette iloisia puolestani, olen minä itsekin, sillä niin tärkeitä te ja teidän tukenne on minulle. Sillä minä puolestani olen niin iloinen, että ette osaa tietääkään, siitä, että minulla on teidän tukenne. Hyvää ja aurinkoista loppuviikkoa sinnekin!
PoistaUpea miniloma Fannyn kanssa Sinulla takana, Idaseni! Saat olla todella ylpeä kaikista edistysaskeleistasi! Tämä oli tosi kiva postaus! Jaksoit pitää omaa lippuasi korkealla, vaikka Suomea muuten maailmalla rökitettiinkin... ;) Ja nyt minulla on ihan suosikkilempparikuva kuviesi joukossa: tuo ylempi kiekkokuva, jossa Sinulla Suomen lippu poskella. Sinulla on niin kerrassaan mainio ilme; silmistä ja hymystä loistaa huoli Suomen menestyksestä, mutta silti peukut on luottavaisesti pystyssä! Itse en pystynyt yhtäkään matsia katsomaan, koska olen ihan vakuuttunut siitä että Suomella menee huonosti jos katson. Vaan nytpä näytti menevän vikat ottelut huonosti vaikka en katsonutkaan! (Turnauksen alkuottelut luonnollisesti menivät putkeen koska en niitäkään katsonut... ;))Sen sijaan katsoin Euroviisut alusta loppuun, ja huonostihan nekin menivät Suomen mittapuun mukaan, kaikesta etukäteishehkutuksesta huolimatta.
VastaaPoistaIhanaa Ida, että Sinulla oli niin mukava viikonloppu ja pystyit rökittämään peikkoa kuusnolla kriittisilläkin hetkillä. Varmasti niin Fanny kuin vanhempasikin ovat enemmän kuin ylpeitä Sinusta!
Lämpimiä halauksia Ihanalle Ystävälle!
<3
Kiitos kommentistasi Andrea! Olipa mukava kuulla, että pidit tästä postauksestani, sillä epäröin vähän, miten te lukijani siihen suhtaudutte, sillä omasta mielestäni se ei ollut mitään parahaimmistoani ja oli jopa vähän turha. Koska kuitenkin lupailin kuulumisia "minilomastamme" lähettää, päätin tämänkin tekstini julkaista. Kiva, jos te lukijat saitte siitä jotakin itsellenne!
PoistaMutta teidätkö Andrea rakas, mikä tuossa viestissäsi oli minusta kaikista ihaninta? Se, että kutsuit minua ystäväksesi. Sillä minä tunnen Sinua kohtaan aivan samoin. Tuntuu, että tämän blogini välityksellä olemme lähentyneet todella ihan oikeiksi ystäviksi. Ja olen siitä tavattoman onnellinen. Sillä Sinun kaltaisiasi ystäviä on harvassa, eikä niitä voi koskaan olla liikaa. Olet Ihana ja tärkeä Ystävä <3
Voi Ida-kultaseni... TOTTAKAI olet Ystäväni!!
PoistaKiitos kauniista sanoistasi, lämmittivät vanhaa sydäntäni ihan juuriaan myöten! <3
Ja kun tästä nyt hieman voimistumme niin ehkä voisimme tavata ihan nenätystenkin...? Se olisi kovin ihanaa...
Kaunista viikonloppua Sinulle! <3
Mikäpä ettei voitaisi sitten katsoa tapaamistakin, kunhan molemmat tästä vain vielä vähän voimistumme ja tulemme vähän vahvemmiksi :) Hyvää viikonloppua sinnekin! <3
PoistaHei Ida!
VastaaPoistaIhanaa taas kuulla miten olet osannut nauttia sekä seurasta että ruoasta! Ja ottanut aimo harppauksen eteenpäin anoreksian rökittämisessä! Se on just se oma asenne joka ratkaisee! Kun asennoiduit jo etukäteen positiivisesti ja sillä ajatuksella että teillä on mukavaa yhdessä kaikin tavoin, se myös toteutui niin!
Meillä on myös yhteinen tavoite kanssasi: herätellä henkiin lukemisharrastus! Se on minulla ollut koko ikäni tärkeä harrastus, mutta on anoreksian myötä jäänyt pois kun keskittymiskyky on ollut olematon. Nyt aion taas yrittää päästä lukemisen makuun, ja juuri tuon samaisen kirjan olen menossa ostamaan joku päivä! Olen lukenut kaikki Dan Brownin kirjat ja kaikki myös löytyy omasta kirjahyllystäni!
Kuten sanoit, tästä on hyvä jatkaa! Huomenna tavataan!
Lämmin halaus <3
Hei Katarina ja kiitos taas kommentistasi! Uskon, että olet täysin oikeassa tuossa asiassa, että kun oma suhtautuminen ja asenne on kohdillaan, myös elämä luistaa paremmin. Tämä pätee mielestäni niin syömishäiriöstä paranemiseen kuin elämään yleensä. Jos jo etukäteen suhtautuu kaikkeen hirveän negatiivisesti, ei lopputuloskaan voi olla kovin hyvä. Minä sen sijaan olin jo ennen lomaamme päättänyt nauttia ja onnistua, ja niin tapahtui! Aivan kuten sinäkin äärimmäisellä päättäväisyydellä ja sisulla päätit aikoinaan lähteä paranemisen tielle! Ja se päätös johti parhaaseen mahdolliseen tulokseen: läheisesi saivat takaisin ihanan, aidon, mutta entistäkin vahvemman ja itsevarmemman Katarinan, johon minäkin olen onnekseni saanut viime aikoina tutustua. <3
PoistaJa voi kuinka meiltä löytyykään taas yhtäläisyyksiä! Minä luen vain harvoja kirjoja, mutta Dan Brownin kaikki romaanit löytyvät myös minulta kotoa ja on luettu suurella innolla läpi. Ja vaikka olen vasta uusimman alussa, voin jo nyt suositella sitä, niin koukuttava ja mukaansatempaava se on.
Huomista tapaamistamme innolla odottaen <3
En voi taas muuta kuin kehua, miten mahtavasti siskosi kanssa vietetty loma meni, upeaa!
VastaaPoistaOlet tehnyt paljon sairauden nujertamisessa viikonlopun aikana. Yksi asia pisti silmääni erityisesti: olet osannut nauttia muiden onnesta. Siis olit iloinen vanhempiesi puolesta, kun he matkaan lähtivät sen sijaan, että olisit ajatellut omaa mahdollisesti tulevaa ahdistustasi. Sairastuneet kun paljon miettivät juuri omaa oloaan sen sijaan, että tuntisivat onnea muiden puolesta. Kaloreiden laskemisen unohtaminen oli todella rohkeaa ja vieläpä se, että jätit lenkin väliin! Itsekin jätin tässä taannoin jokapäiväisen kävelyn väliin ja kuinkas ollakaan, en kaivannut sitä ollenkaan. :D Leffaeväiden kanssa ei tosiaankaan kannata kaloreita laskea, tärkeintä on, että on mukavaa. :)
Ihanaa myös, miten paljon olet ottanut vastuuta omista syömisistäsi, etkä huijannut, vaikka ääni niin kehoittikin! Kaikenkaikkiaan se on vain itseltään pois ja pidentää paranemisprosessia, jos huijaa. Olet kokeillut monta päivää sitä, kuinka pärjäisit omien siipien varassa ja päässyt hyvään tulokseen. Kuitenkin sinä, kuin minäkin olemme aikuisia naisia ja itse me olemme viimekädessä vastuussa itsestämme. Tukea vielä tarvitsemme paljon, mutta joskus koittaa se aika, kun lähdemme lentoon vailla jokahetkistä tukea ja turvaa.
Ihana onnistunut loma ja lisää tällaisia jatkossakin! Olet rohkea tyttö ja saat olla ylpeä itsestäsi! <3
Kiitos Sinullekin jälleen kerran ajatuksiani selkiyttäneestä kommentistasi Ihana Ystäväiseni!
PoistaTuo on kyllä täysin totta, että anoreksiaan sairastuneen maailma on hyvin itsekeskeinen. Ajattelen, että kun on kovin syvällä omassa pahassa olossa, ei maailmaan oikeastaan mahdu muuta kuin se oma paha olo, eikä sen ulkopuolelle oikein näe. Kun sitten lähtee toipumaan, avautuu maailma monella tapaa aivan uudessa valossa, ja mukaan tulee taas muusta maailmasta, muista ihmisistä ja heidän tunteistaan kiinnostuminen. Ja voin kertoa, että se, että läheiseni uskaltavat näyttää taas tunteensa lähelläni tuntuu hyvältä. Ja etenkin juuri tuo, kun on oppinut iloitsemaan toisten onnesta tekee omasta onnesta aina moninkerroin ihanampaa.
Osuit myös naulankantaan kirjoittaessasi siitä, kuinka olemme jokainen lopulta itse vastuussa itsestämme ja vastuussa valinnoistamme. Ihailenkin Sinua siinä, kuinka sinnikkäästi olet omin avuin, omia oikeita ratkaisuja tekemällä päässyt eteenpäin. Tuo kertomasi lenkin väliin jättäminen on jälleen yksi mahtava esimerkki siitä. Muistathan kuitenkin, että se, että on lopulta vastuussa itsestään ei tarkoita sitä, ettei toisilta saisi pyytää apua ja tukea, ja ettei sitä vastuutakin voisi väliaikaisesti siirtääkin muille joillakin osa-alueilla. Anoreksia on niin kova koulu kenelle tahansa, ettei siitä pidä tai tarvitse selvitä yksin, kenenkään, ei Sinunkaan. Olet vahva ja rohkea tyttö, mutta joskus sitä rohkeutta ja vahvuutta on myös osata myöntää olevansa heikko ja tarvitsevansa apua.
Ja täällä ruudun toisella puolella istuu ainakin yksi sellainen, joka haluaa olla tukenasi. Joka vaiheessa, niin niissä aallon pohjissa kuin huipussakin. Aina sinne maaliin saakka, jonka yhdessä varmasti vielä saavutamme. <3
Viisaita sanoja muru, kiitos niistä! <3 Otetaan kaikki apu vastaan, niin maali meille molemmille todellakin häämöttää. Ihanaa viikonloppua! <3
PoistaKiitos kivasta pidennetystä viikonlopusta. Pian taas uusiksi:) Hienosti olit taas sairaudelle näyttänyt kuka määrää, lisää vain tätä!
VastaaPoista<3 Voimia.
Kiitos itsellesi Rakas! Yhdessä teimme tästä viikonlopusta niin onnistuneen. <3
PoistaAivan mahtavaa Ida!!! Sinulla on täysi syy olla itsestäsi ylpeä. Erityisesti minua kosketti kohta jossa kerroit McDonaldsin reissusta. Se ettet käyttänyt Fannyn poistuessa tilannetta hyväksesi ja heittänyt salaa nugetteja roskiin oli MAHTAVAA! Itsekin olen viime aikoina onnistunut samassa ja voi että miten olen siitä kerta toisensa jälkeen suorastaan yllättynyt😊
VastaaPoistaVaikka olenkin ollut täällä blogimaailmassa mukana vasta muutamia kuukauksia, koen silti jo syvää kaveruutta, sanoisimpa jopa ystävyyttä mm. sinua kohtaan ihana Idaseni. Laura tietysti on mun ykkösidoli😄, mutta kakkosidolin paikalla teitä on monia!!😊 Sinun avoimuutesi ja rakkautta ja elämänhalua huokuvat kirjoituksesi kolahtavat joka kerta. Ja lujasti kolahtavatkin. Sanasi aikaansaavat joka kerta suuria tunneryöppyjä sisälläni, niin uskomattoman hienosti osaat kuvata omia tunteitasi. Ja mikä käsittämättömintä, samalla myös minun tunteita. Ihan nurinkurista , että. Nuoruuteni ja varhaisaikuisuuteni tuhonnut helevettiäkin helevetillisempi sairaus, anoreksia( ja minun kohdallani anoreksian hiemna helpotettua nyt vallallaan oleva ahmiminen, ei tosin onneksi oksentaminen) on kaken kamalan lisäksi tuonut elämääni myös hyviä asioita. Asioilla tarkoitan teitä kaikki rakkaat ja suuresti arvostamani aktiivibloggarit ja muös te muutamat anonyymikommentoijat😊
Ehdotan ihan tosissani, että ainakin me pääkaupunkiseudun lähettyvillä asuvat anoreksiannujertajat tapaisimme jonakin kauniina kesäisenä päivänä. Miltä kuulostaa? Olisi mahtava tavata tosin ihan kaksistaankin Ida jos vaan haluaisit?😊
Ihanaa viikonloppua ystäväiseni!! Menen nyt hakemaan toisen muumikipollisen Valion Trio-jäätelöä. Joskin se on sitä kevyempää versiota mutta silti, kohta on koko paketti syöty eilisen illan ja tämän päivän aikana😊hiukan ahdistaa mutta on se vaan niin hyvää että antaa ahdistaa...ajattelen teitä ihanat jokaista herkkulusikallista nauttiessani😊
Lämmin kiitos Ihanasta kommentistasi ja kauniista sanoistasi! Ne lämmittivät mieltäni ja sydäntäni. Vaikka kirjoitankin lähinnä ennen kaikkea itselleni ja itseäni varten, tuntuu aina hyvältä kuulla, kun joku muukin saa teksteistäni jotain itselleen.
PoistaKirjoitat, että minun kuuluu olla ylpeä itsestäni. Mutta tiedätkö mitä? Niin kuuluu Sinunkin, muistathan sen? Ihailen sitä sinnikyytä ja päättäväisyyttä, jolla Sinäkin olet lähtenyt rakentamaan elämääsi uudelleen. Olet oikealla tiellä, älä enää poikkea siltä. Olet ansainnut sen kaiken hyvän, mitä tämän oikean tien päässä odottaa.
Vaikutat ihanalta ja aidolta ihmiseltä ja olisi todella ihanaa tutustua Sinuunkin paremmin, ja toki voimme katsoa tapaamistakin sitten kunhan molemmat vielä vähän tästä vahvistumme ja voimistumme. Tällä hetkellä en koe vielä olevani valmis muiden syömishäiriön kanssa kamppailevien tapaamiseen, koska oma tilanteeni on vielä sen verran akuutti. Toivottavasti ymmärrät.
Hyvää viikonloppua Sinullekin! Nauti jäätelöstäsi, olet ansainnut sen ilman syyllisyyttä! <3
Unohtui vielä yksi tärkeä asia: sinulla Ida on mahtava sisko!!! Fanny, olet ihan super! Ja tosi kaunis, niin luonnollisen upea nainen kaikkine kurveinesi. Juuri tuollaisessa kropassa tahdon minäkin joka päivänä tuntea itseni hyväksi. Olet siinäkin mielessä tosi hyvä esikuva Idalle ja meille muille " syömisvammailijoille" ( inhoan tota termiä!!!)
VastaaPoistaYhdyn täysin näihin sanoihisi. Siskoni on minulle tärkeä ja maailman ihanin ja myös todella kaunis, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Ja sen vuoksi hän on minulle paitsi hyvä tukihenkilö, myös hyvä esimerkki monellakin tapaa.<3
PoistaKiitos paljon näistä sanoista, oon tosi otettu. Tsemppiä sinne hurjasti!! :)
PoistaUnohtui vielä toinenkin asia. Niin tyypillistä minulle emmentaliaivolle( emmental on yhtä reikäinen kuin aivoni😊)...minun on jo monta kertaa pitänyt kiittää sinua niin kovin kauniista ja avoimesta, suoraa sydämestä kirjoitetusta, tekstistäsi uskoasi kohtaan. En vaan ole tiennyt mitä kirjoittaa...miten ilmaisisin pelkillä persoonattomilla sanoilla sen mitä sydämessäni tunnen. Haluaisin niin rutistaa sinua ja katsoa kauniisiin silmiisi, vasta sitten äänenpainoja ja fyysisiä eleitä ja olemustani hyödyntäen kykenisin ehkä kiittämään sinua riittävän " uskottavalla" ja nöyrällä tavalla. Kiitos Ida sinulle ja ennen kaikkea kiitos jumala että olet tukenut, Idaa, minua ja meitä muita blogiperheemme jäseniä näkemään tämänkin kauniin alkukesän päivän. Kiitos Jumala että olet saattanut meidät parjaamani nykyteknologian keinoin yhteen. Kiitos että saamme toisistamme voimaa ja rohkeutta nujertaa anoreksia ja muut syömisongelmamme ja niistä johtuvat henkiset ja fyysiset ongelmamme!! Kiitos Jumala elämästä. Jälleen kerran😊
VastaaPoistaVoi kiitos Nata taas! :) Ihana kuulla, että tekstini kosketti! Myös minä olen kovin kiitollinen siitä kaikesta hyvästä, mitä olen Jumalalta saanut, ja ylipäätään siitä, että olen nyt tässä.
PoistaMuistathan kuitenkin myös kiittää itseäsi, sillä vaikka Jumalasta on voinut olla Sinulle tukea, turvaa ja apua, olet lopulta Sinä itse sen kovan työn itse tehnyt. Lähetän Sinulle lämpimän virtuaalihalauksen <3