Erilainen lounas

Vappuisen ravintolareissumme rohkaisemana päätin takoa kun rauta on kuumaa, ja vaihdoin perjantaina normaalin keittolounaani spontaanisti pitsaan, ihan vain koska minun teki pitsaa mieli. Tämä pitsa oli jälleen ensimmäinen laatuaan sairastumiseni jälkeen, jos kotona tehtäviä rieskapitsoja ei lasketa mukaan. Vaikka valmispitsan maku ei mikään gourmet-elämys ollutkaan, vaan pikemminkin karvas pettymys, opetti tämäkin kokemus minulle paljon itsestäni ja voimistani taistella sairautta vastaan ja oli jälleen yksi iso edistymisaskel toipumiseni tiellä.

Anoreksia sairautena on nimittäin sellainen, että se pyrkii kaventamaan ruokavaihtoehdot mahdollisimman suppeaan valikoimaan. Näistä muodostuu niin kutsuttuja turvaruokia. Myös minulla on muutamat esimerkiksi lounaalle tutut keittovaihtoehdot, joita olen oppinut syömään. Toki on ihan normaalia, että muodostuu tiettyjä vakioruokia, jotka ovat esimerkiksi valmistamisen kannalta helppoja ja mikä tärkeintä, maistuvat parhaiten. Anoreksia on kuitenkin helposti kaavoihin ja erilaisiin sääntöihin lukittava, ja näin saattaa ajautua tilanteeseen, jossa ei enää pystykään syömään mitään muuta kuin niitä muutamaa vaihtoehtoa. Tämän vuoksi syömishäiriöstä toipuessa on hyvä silloin tällöin testata itseään, mennä oman mukavuusaluesan ulkopuolelle, ja kokeilla jotakin uutta, kuten minä tein maistaessani pitsaa piiitkästä aikaa.

Uutta ruokalajia kokeiltaessa on omien mielitekojensa kuunteleminen tärkeää. Minä valitsin kaupasta pitsan, koska se tuntui sillä hetkellä houkuttelevimmalta. Usein kun sairaus pääsee valitsemaan, ei omien makumieltymysten kuuntelemiselle jää tilaa, vaan vaakakupissa painavat ihan muut asiat. Tämän vuoksi valintoja tehdessä täytyykin pysähtyä kysymään itseltään: haluanko minä sitä laihaa kasvissosekeittoa vai haluaako sairaus minun valitsevan sen?

Toisin kuin sairaus väittää, kaiken syömisen ei pidä nimittäin olla äärimmäisen terveellistä, mitä ikinä se tarkoittaakaan, tai mahdollisimman kevyttä. Usein minäkin olen pyrkinyt optimoimaan mahdollisimman vähäkaloriseen ja rasvattomiin vaihtoehtoihin ruokani, mikä on tyypillistä syömishäiriöön sairastuneelle. Tätä ajatusta vastaan lähdin kuitenkin sotimaan pitsalounaallani, joka ei lähimainkaan vastannut mielikuvaani "terveellisestä" lounaasta.

Vaikka olin kuunnellut mielihalujani kaupassa, koin pitsaa syödessäni kuitenkin karvaan pettymyksen: se ei maistunut lähellekään niin hyvältä kuin olin kuvitellut. Tästäkin huolimatta söin pitsani loppuun. Tunsin tästä teostani suurta ylpeyttä. Sairaus kun saa yleensä sairastuneen uskomaan, että kun sitten kerran rohkaistuu jotakin syömään, pitäisi sen olla jotenkin täydellistä tai äärimmäisen hyvää. Aiemmin minulla olisikin jäänyt pitsan syönti varmasti ensimmäiseen haarukalliseen, kun en huomannut siitä pitäväni, mutta nyt huomasin edistymiseni ihan konkreettisesti: pystyn myös syömään sellaista ruokaa, mikä ei ole minulle valta makuelämys. Sillä vaikka jokainen syö mielummin omia lempiruokiaan,  terve ihminen kuitenkin joutuu, ja pystyy, välillä syömään myös sellaista ruokaa, joka ei kuulu omiin suosikkeihin sitä sen kummemmin ajattelematta. Ja vaikka ravintolaillallista koskevassa tekstissäni totesin, että ruoan tulisi olla muutakin kuin pelkkää energian tankkausta, on se kuitenkin pohjimmiltaan vain sitä. Nimittäin ruokaa. Eikä sen ruoan joka kerta tarvitse olla suuri elämys tai elämää suurempi nautinto.

Toisaalta, ehkä pitsa olikin minulle pettymys nimenomaan siksi, että olin kieltänyt sen itseltäni niin pitkään. Syömishäiriöön kuuluu pitkät kiellettyjen ruokien listat, jotka koostuvat ruoista, joita sairastava ei salli itselleen. Tällöin käy helposti niin, että sairastavan mielessä ruoat saavat paitsi pelottavia myös jollakin tapaa maagisia merkityksiä ja ne alkavat muistuttaa mielessä houkuttelevuudeltaan jotakin Jumalallista. Kun sitten uskaltautuu maistamaan vihdoin jotakin, jonka on itseltään pitkään kieltänyt, saattaa huomata, kuten minäkin, että ei se nyt sen kummallisempaa ollutkaan.

Jo ihan pelkästään tämän maagisuuden karsimisen vuoksi suosittelen jokaista syömishäiriöön sairastunutta ottamaan ruokia pois kiellettyjen ruokien listalta. Minä olen nimittäin elävä esimerkki siitä, että vaikka söin aikoinani minulle ehkä kaikista kielletyimpänä ollutta ruokaa, mitään pahaa ei tapahtunut. Ja mikä parasta, pystin siihen ahdistumatta. Päinvastoin, tunsin suurta ylpeyttä siitä, että kiellettyjen ruokien listani on vaihtunut sallivuuden puolelle, eikä kiellettyjä ruokia minulla enää juurikaan ole. Pystyn jo syömään melkeinpä mitään vaan ahdistumatta. Ja muutaman vuoden takaiseen kurkkuruokavaliooni verrattuna en voi kuin itsekin ihmetellä, kuinka pitkälle olen tullut. Ja jos minä pystyin tähän, niin kyllä pystyt sinäkin.

Erityisen hienoa pitsan syömisestäni teki se, että se tapahtui spontaanisti extempore-päätöksellä. Tällainen spontaanius kun on anoreksiaa sairastavalle harvinaista paitsi yleensä elämässä, mutta erityisesti ruokailuissa. Kaiken pitäisi anoreksiamaailmassa olla tarkoin kontrolloitua ja suunniteltua, jotta saa tunteen, että ohjat pysyvät omissa käsissä. Elämä tarjoaa kuitenkin aina yllätyksiä, tilaisuuksia, joissa pitää tarttua hetkeen, ja jos niitä tilaisuuksia ei käytä hyväkseen, jää usein paljosta paitsi. Ja sitähän toipuminen nimenomaan on, pähkinänkuoressa: elämälle ja sen mahdollisuuksille avautumista ja samalla vapauden lisääntymistä.

Muutama vuosi sitten (liian) pitkän hoitoni suljetulla osastolla ollessa lopuillaan, kysyi omahoitajani, onko minulla ruokia, joita en usko koskaan elämässäni kykeneväni syömään. Mainitsin Mcdonalds'n kaltaisista paikoista saatavan pikaruoan ja pitsan. Nyt olen syönyt kumpaakin. Olen siis jo nyt ylittänyt itseni ja oman ennusteeni toipumisestani ainakin tällä saralla. Ja jälleen yhtä onnistumisen kokemusta rikkaampana voin vain todeta: tästä on suunta vain ylöspäin!

Onnistumisestani ylpeänä haastankin nyt Sinut, rakas blogini lukija: kokeile maistaa jotakin Sinulle  pitkään kiellettyjen ruokien listalla ollutta ruokaa. Voin vakuuttaa: maailma ei siihen romahda. Ja vaikka et syömishäiriötä sairastaisikaan, aina voi kokeilla jotakin uutta. Vaihtelu nimittäin virkistää, ihan kirjaimellisesti.

<3: Ida

Kuva: http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/3/39/Supreme_pizza.png