Apua!

Olen pitänyt tätä blogia paikkana, johon kirjoitan lähinnä saavuttamistani edistysaskeleista ja jo selätetyistä vaikeuksista. Nyt paljastan teille kuitenkin totuuden: en ole ihmeisiin kykenevä ja vaikeuksien yläpuolella oleva yli-ihminen. Myös minä kohtaan vaikeuksia, joista en selviä yksin. Tarvitsen päivittäin valtavasti tukea muilta ihmisiltä kyetäkseni vastustamaan sairautta.

Viime viikkoina olen saanut huomata syömishäiriömörön nostavan jälleen päätään. Jo rutiineiksi muuttuneet ruokailuni ovat alkaneet tuntua vaikeammilta. Raejuusto on levinnyt pitkin lautasta, pöytä on täynnä leivänmurusia, margariini on pyyhkiytynyt paperiin, jogurttiannokseni on jäänyt yhä vajaammaksi ja kattilan pohjalle on jäänyt keittoa. Myös yleinen ahdistuneisuuteni paitsi ruokailutilanteissa myös muuten on pahentunut. Painonnousu ja yksinäiset aamupäivät ovat saaneet minussa aikaan itkukohtauksia. Vaikeuksia kohdatessa olisi ollut helppo antaa sairaudelle periksi ja ajautua kokonaan sen vietäväksi. Minä kuitenkin päätin valita toisin.

Kaikki alkoi siitä, kun kitarakurssilla uskalsin pyytää opettajaltamme apua. Tästä merkityksellisestä kitaratunnistani kirjoitinkin edellisessä tekstissäni. Joka tapauksessa tämä sai aikaan lumipalloefektin ymmärtäessäni, että minulla on oikeus, ja minun suorastaan kuuluu pyytää apua, kun en pärjää yksin. Eilisessä hoitokokouksessani sitten puhuin lääkärille ja hoitajalle ahdistuksestani. Mietimme yhdessä keinoja, jotka voisivat helpottaa oloani. Tänään pyysin enemmän tukea isältäni ruokailutilanteisiin, jotta saisin tarkemmin syötyä kaiken ateriasuunnitelmaani kuuluvan ja jotta sairauden ääni olisi yhdessä helpompi vaientaa.

Vaikka avun pyytämisestä seurasikin siis vain positiivisia asioita, ei se kuitenkaan minulle ollut mikään helppo asia. Tähän ongelmaan ovat varmasti törmänneet paitsi sairastavat myös syömishäiriötä sairastavien läheiset ja heitä hoitavat tahot. Miksi syömishäiriötä sairastavan on sitten niin vaikea pyytää ja ottaa apua vastaan?

Ensinnäkin sairastava haluaa viimeiseen asti uskoa ja uskotella itselleen ja muille, että hän pärjää kyllä. Sairauden vuoksi kaikesta pitäisi selvitä yksin, ja tämän vuoksi usein myös hoitoon hakeutuminen pitkittyy. Yksin pärjäämisen harha on minullakin ollut vahva. Vaati pitkän aikaa vaikeaa sairastamista, ennen kuin uskalsin myöntää edes omille vanhemmilleni, että minulla ei ole kaikki kunnossa. Sairauden väitteet siitä, että pitäisi pärjätä aina omin neuvoin, eivät kuitenkaan ole totta. Jokainen ihminen tarvitsee toista ihmistä. Lapsikaan ei kasva terveeksi aikuiseksi ilman muita ihmisiä.

Toisaalta anoreksiaa sairastava pitkittää hoitoon hakeutumista ja avun pyytämistä myös sen vuoksi, että haluaa ikään kuin suojella sairauttaan. Väitänkin, että harvaan sairauteen on yhtä voimakasta tunnesidettä, oikeaa viha-rakkaus-suhdetta, kuin anoreksiaan. Vaikka sairaudesta haluaakin eroon, luopuminen tuntuu pelottavalta. Sairastava pelkää luopua kontrollista ja tutulta tuntuvalta maailmasta. Todellista elämän hallintaa on kuitenkin se, että pystyy tekemään itsenäisesti päätöksiä, eikä tottele sairauden käskyjä. Ja joskus elämässä tarvitaan benji-hyppyjen kaltaisia tekoja, siis rohkeutta heittäytyä ja katsoa, mitä siitä seuraa ilman jatkuvaa varmistelua. Ja usein tämä hyppy vaatii toisen ihmisen, joka tuuppaa liikkeelle.

Tietysti avun pyytämistä vaikeuttaa entisestään se, että sairaus usein hämärtää syömsihäiriötä sairastavan todellisuuden tajua. Omaa tilannettaan ei useinkaan näe realistisesti ja kuvitelmat omista voimista vaikuttaa tilanteeseensa liioitellaan. Sairastavan kuva omasta kehosta on usein vääristynyt eikä hän tämän vuoksi hahmota oman tilanteensa vakavuuttaa. Usein etenkin sairauden alkuvaiheessa sairastava saattaa kuvitella pystyvänsä lopettamaan laihduttamisen ja nostavansa painoa kotioloissa, vaikka konkreettiset faktat ja teot osoittaisivat jotain ihan muuta. Yleensä sairastava myös vähättelee omia oireitaan. Tällöin olisi hyvä, että jokaisella sairastavalla olisi ympärillään luotettavia ihmisiä, mieluiten sekä läheisiä että hoitavia henkilöitä, jotka voisivat realisoida sairastavan käsitystä tämän  tilanteesta.

Kun sitten oma tilanne ja avuntarve ymmärretään, on siitä muille puhumiseen vielä pitkä matka. Anoreksiaa sairastavan on usein nimittäin perfektionististen ja vaativien persoonallisuuden piirteiden vuoksi erityisen vaikeaa näyttää omia heikkouksiaan muille. Sairaus on saattanut saada alkunsa siitä, että sairastava pyrkii vakuuttelemaan itseään tai muita siitä, että on vahvempi kuin muut pystyessään kieltäytymään ruoasta ja kyetessään rääkkäämään kehoaan äärimmäisiin suorituksiin asti. Sairastuessaan kuka tahansa kuitenkin pystyy tähän, eikä siinä ole mitään hienoa. Sen sijaan parantuminen ja syömishäiriötä vastaan taistelu vaatii voimia ja vahvuutta. Uskon, että jokaisesta kyllä löytyy tämä tarvittava voima, mutta usein niiden esiin kaivamiseen tarvitaan muita ihmisiä.

Ennen kaikkea avun pyytäminen on syömishäiriöisestä kuitenkin vaikeaa sen vuoksi, että taas jälleen kerran, sairastava tuntee itsensä arvottomaksi. Sairastavan mielestä hän ei ole ansainnut apua. Sairastava saattaa jopa syyllistää itseään sairaudestaan ja ajatella, että on ansainnut kokemansa kärsimyksen. Tämän väitteen järjettömyyden voi kuitenkin havaita ulkoistamalla asian. Olisiko ystäväsi ansainnut Sinun kokemasi helvetin? Olen sitä mieltä, että jos maailmassa jaettaisiin rangaistuksia oikeudenmukaisesti, olisi tämä aikalailla erilainen paikka asua ja olisivat elämän taakat jakautuneet eri tavalla.

Syömsihäiriöön sairastunut saattaa myös pelätä, että jos hän näyttää heikkoutensa muille, niitä käytetään aseina itseä vastaan. Syömishäiriö nimittäin heikentää usein luottamusta muita ihmisiä kohtaan. Pyrkiessään suojelemaan itesään anoreksiamörkö yrittää vakuutella sairastavaa siitä, että muut ihmiset ovat häntä vastaan. Tällöin muiden hyväksi tarkoitettu apu tai tuki saatetaan kokea uhkaavana.

Lopuksi haluaisinkin muistuttaa syömishäiriötä sairastavien läheisiä siitä, että avun tuputtaminen väkisin harvoin tuottaa toivottua tulosta. Tämä saa aikaan torjuntareaktion, joka pahimmillaan saattaa johtaa vain avun vastustamiseen ja sairauden vahvistumiseen. Myös minua on yritetty hoitaa väkisin, ja tänä aikana koen sairauteni vain pahentuneen. Sairastavan täytyy olla riittävän kypsä ollakseen valmis hyväksymään oman avun tarpeensa ja kyetäkseen hyötymään siitä. Tärkeintä on, että apua ja tukea on tarjolla silloin, kun sairastava on valmis ottamaan sitä vastaan.

Haluaisinkin muistuttaa kaikkia siitä, että vaikka sairaus muuta väittääkin, on viisautta se, että ymmärtää, milloin tarvitsee apua. Ja rohkeus taas on sitä, että tämän tarpeen huomattuaan uskaltaa apua pyytää ja ottaa vastaan. Jokainen meistä on nimittäin ansainnut hädän hetkellä tarvitsemansa avun, myös minä ja Sinä.

<3: Ida