Hyvä, parempi, paras?

Eilen syksyn ensimmäisellä kitaratunnilla tipahdin niin sanotusti kärryiltä.  Eikä se ollut mikään ihme, olinhan eksnyt ryhmään, jossa muut olivat soittaneet pidempään kuin minä olen elänyt. Vaikka syy oli niinkin ymmärrettävä, kuin harjoituksen ja kokemuksen puute, tuntui pahalta olla suuren osan tunnista pihalla kuin variksenpelätin. Minunhan pitää pärjätä hyvin kaikessa, mihin ryhdynkään, vai pitääkö?

Anoreksiaa sairastavat ovat usein persoonallisuudestaan kovin vaativia itsensä suhteen. Anoreksia uskottelee sairastavalle, että tämä ei ole ikinä riittävän hyvä. Itselleen pitää todistella omaa riittävyttään jatkuvasti. Anoreksia syyllistää sairastunutta jokaisesta pienestäkin virheestä tai inhimillisyyteen kuuluvasta puutteesta ja saa sairastavan tuntemaan itsensä huonommaksi muut.

Usein raju laihduttaminen lähteekin halusta olla jossakin todella hyvä, jos ei paras. Myös itselläni laihduttaminen alkoi jonkinlaisesta kokeilusta, kuinka pitkälle pystyisin menemään. Olen ollut aina rakenteeltani hoikka, ja saanut sen osalta huomiota muilta. Kun ymmärsin, että ahkerasta pänttäämisestä ja harrastamisesta huolimatta, löytyisi aina minua parempia opiskelijoita, muusikoita, taiteilijoita ja näyttelijöitä, halusin kokeilla, voisinko olla edes laihduttamisessa parempi kuin muut. Toisilla sairastuminen lähtee pienestä terveellisestä muutaman kilon painonpudotuksesta, joka riistäytyy käsistä. Minulla perfektionismi ja tavoitteet äärimmäisestä suorituksesta olivat mukana alusta lähtien, tai ainakin hyvin pian.

Tämä anoreksiaa sairastavan vaativuus näkyy lopulta ihan kaikessa. Olen aina ollut esimerkiksi hyvä kirjoittamaan, mutta sairastuttuani en hyväksynyt enää äidinkielen aineista itselleni muita kuin kymppejä. Harrastukset, kuten pianonsoiton, joissa en kokenut olevani riittävän hyvä, lopetin. Minun tuli aina olla koulumme näytelmissä päärooleissa, jotta olisin saanut tuntea olevani paras, vaikka roolijaot eivät meillä koskaan menneetkään taitojen mukaan. Asetin opiskeluihin itselleni korkeita tavoitteita, enkä hyväksynyt tenteistä itselleni enää muita kuin täyden pisteen suorituksia. Eilen kitaratunnilla vaativa anoreksia jälleen nosti päätään: minun täytyy harjoitella enemmän, jotta pääsen loistamaan ryhmässä taidoillani. Onneksi nyt kykenin jo vaientamaan sen äänen.

Erityisesti vaativuus itseäni kohtaan minulla, kuten yleensäkin anoreksiaa sairastavilla, kulminoituu kuitenkin ruokailutilanteissa ja liikunnassa. Aloittaessani syömiseni rajoittamisen, vein sen hyvin pian äärimmäisyyksiin. Tein itselleni listoja sallituista ja ehdottomasti kielletyistä ruoista ja asetin itselleni kalorirajoja, joita en saanut ylittää. Tämä on käsittääkseni hyvin tyypillistä anoreksiaa sairastavilla. Kiellettyjen ruokieni lista paisui paisumistaan, kunnes syömiseni oli lähes olematonta. Muiden edessä en aluksi pystynyt syömään häpeän vuoksi ollenkaan aluksi, ja kouluruokailu jäi kokonaan pois. Myöhemmin tilanne kääntyi päälaelleen: en sallinut itselleni mitään syötävää tai edes juotavaa yksinollessani. Painon suhteen asetin itselleni, järjellä ajateltuna käsittämättömiä, tavoitteita ja syyllistin itseäni, jos en niitä saavuttanut. Liikunnan suhteen sovin itseni kanssa tiettyjä, jälleen järjellä ajateltuna käsittämättömiä, aikatauluja, joissa minun tuli pysyä.

Tämä tavoite olla mahdollisimman "hyvä" anoreksiassa aiheuttaa yleensä kilpailua myös sairastavien kesken esimerkiksi osastolla. Kaikki haluavat olla huonoimmassa kunnossa, painaa vähiten, liikkua eniten, syömisen olevan itselle kaikista vaikeinta ja niin edelleen. Usein tällaisissa yhteisöissä toisten sairaat tavat tarttuvatkin helposti muihin potilaisiin. Tahtoisin kuitenkin muistuttaa kaikkia sairastavia siitä, että tässä kilpailussa ei ole voittajaa. Aina löytyy joku vielä sairaampi, ja jos siihen kilpailuun lähtee, odottaa tien päässä vain hauta. Kilpailu on myös turha, sillä kaikki ovat yhtälailla psyykkisesti sairaita, eikä sairauksia voi ylipäätään verrata. Tämä sairaudella kilpailu kuuluu nimenomaan syömishäiriöihin, mutta on yhtä järjetöntä kuin kilpailu siitä, kuka on paras alkoholisti.

Kun sitten anoreksiaa sairastava vihdoin on toipumassa, kuten minä nyt, vaativuus itseä kohtaan, astuu mukaan jälleen. Kaiken pitäisi sujua täydellisesti. Toipumisen tulisi olla yhtä nousukiitoa ylöspäin, jota se ei kuitenkaan ole. Tämä vaativuus tarkoittaa esimerkiksi ateriasuunnitelman noudattamista täydellisesti. Kaikki listan ulkopuolinen syöminen tuntuu vaikealta, ja aiheuttaa ahdistusta. Kun listasyömisestä sitten joskus poikkeaa, syyllistää sairaus jälleen. Painon nostamisen suhteen asetetut tavoitteet tulisi saavuttaa täydellisesti, heitto sadan gramman verran suuntaan tai toiseen aiheuttaa syyllisyyttä ja pelkoa kaiken epäonnistumisesta. Jopa jokaisesta anorektisesta ajatuksesta huomaan yhä tuntevani syyllisyyttä; eihän niin saisi ajatella, se on väärin. Poliklinikan tapaamiseenkin on tullut minulle usein painajaismaisia tilanteita, sillä koskaan ei saisi mennä tapaamiseen epäonnistuneena. Parantumisestakin tulee siis suorittamista. Jos ei voi olla enää hyvä sairaudessa, tulee olla hyvä parantumisessa. Kuten jokainen parhaansa yrittänyt sairastava on saanut todeta, toipuminen on kuitenkin hankala, monimutkainen ja pitkä prosessi, eikä se etene suoraviivaisesti.

Omia heikkouksiaan on paitsi vaikea hyväksyä ja näyttää itselleen, vielä vaikeampi näyttää toisille. Tämä näkyy usein anoreksiaa sairastavan vaikeutena hakeutua hoitoon ja omien ongelmien vähättelynä. Ensimmäisellä osastokierroksellani tunsin huonommuutta, koska en ollut yhtä alipaianoinen kuin huonekaverini, ja käsitin oman roolini lähinnä muiden tukijana ja ajattelin, että minun tulee olla hyvä esimerkki muille. Jos koulussa sain mielestäni liian huonon arvosanan, en häpeältäni sitä uskaltanut myöntää, vaan hymyilin vain muka tyytyväisyytenä. Myös tänne blogiini, jossa pyrin kirjoittamaan tilanteestani kuitenkin mahdollisiman rehellisesti, minun on vaikea kirjoittaa epäonnistumisistani. Jopa terapiakäynneilläni pelkään kertoa vaikeuksistani, joita olen kohdannut. Apua on siis vaikea pyytää kaikissa asioissa. Minulta vaati eilen kitaratunnilla valtavasti rohkeutta sanoa, että en ymmärrä, ja pyytää opettajalta neuvoa sointuotteiden löytämiseen.

Nielin kuitenkin ylpeyteni, ja paitsi pyysin ison ryhmän edessä apua, jäin tunnin jälkeen neuvottelemaan opettajan kanssa siitä, olisiko hieman matalampitasoinen kursii minulle sopivampi. Itsetuntoni kuitenkin ehti kokea kolauksen eilen kitaratunnilla tajutessani, että olen ryhmän heikoimpia lenkkejä ja sairaus ehti syyllistää harjoittelutauostani kesäloman aikana. Myös tavoitteet ja tulevat harjoitusaikataulut alkoivat pyöriä mielessäni. Kotiin ehdittyä jokin kuitenkin ehti muuttua.

Mikään ei olisi voinut nimittäin epäonnistumisen kokemuksen jälkeen piristää minua enempää kuin etukäteen tullut nimipäiväkortti rakkailta isovanhemmiltani. Siinä luki: "Olkoon päiväsi täynnä ylpeyttä siitä, kuka olet ja iloista odotusta siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan." Tajusin jotain korvaamattoman arvokasta: Kaikessa ei tarvitse olla paras, ei edes hyvä, ja silti se ei tee minusta ihmisenä yhtään huonompaa. Ylpeänä siis totean: minä olen joka tapauksessa hyvä, vaikka en (vielä) osaakaan soittaa kitaraa kunnolla.

<3: Ida