Edistymistä ja onnistumisia

Lupailinkin teille palailla vielä tarkemmin niihin onnistumisiin, joista olen ylpeänä saanut nauttia  nyt kevään aikana. Niin paljon pieniä Suuria edistysaskeleita onkin mahtunut ihan vaikka vain yhteen kuukauteen, että ihanhan tässä menee hämilleen itsekin. Mutta mitä sitten oikeastaan onkaan tapahtunut?

Syömisrintamalla on tapahtunut paljon. Kirjoittelinkin teille siitä, kuinka olen pikkuhiljaa kavattanut ruokamääriäni, ja saavuttanut sellaisen tason, jolla kehoni voi hyvin ja mieli jaksaa toipua. Jaksan liikkua ja opiskella, kestän painetta ja stressiä ja jaksan Elää, ja energiaa riittää myös kehon rakennustyömaahan.

Editysaskeleeni syömisteni osalta eivät kuitenkaan rajoitu pelkästään syömiini ruokamääriin, eivät suinkaan, vaan kertakaikkiaan hurjaa edistymistä on tapahtunut myös niin syömisaikataulujen kuin tapojenkin osalta. Kun ennen syömiseen kului helposti pitkälti toista tuntia, ja se oli erilaisten maneerejen ja usein myös ahdistuksen sävyttämää, sujuu se nyt luontevasti omalla painollaan vaikka vasemmalla kädellä. Syömiseni on nopeutunut alle puoleen, ja samalla erilaiset sairauden tuottamat rituaalit ovat karsiutuneet. Syöminen on syömistä, se hoidetaan pois tärkeämmän tekemisen alta energiaa tankaten ja samalla myös vähän nautiskellen, mutta se ei enää pyöritä koko elämääni tai ole sen kummempi rituaali. Toki nautin rauhallisista aamuista voileipien ja höyryävän teekupposen äärellä, mutta tarvittaessa pystyn myös hotkaisemaan eväät luentojen välisellä olevalla tauolla tai vaikkapa bussissa.

Olen myös löytänyt syömisiini vihdoin sitä kaipaamaani joustavuutta. Esimerkiksi juurikin manitsemani vaihtelevat opiskeluaikatauluni ovat pakottaneet minua joustamaan niin syömisaikatauluista kuin ruoistakin. Totutun puuron sijaan on mukaan tarttunut helpommin eväiksi sopivia voileipiä, rahkaa ja piirakoita. Ja nämä tai kotona nautitun lounaan tai päivällisen olen syönyt silloin kun siihen on ollut aikaa ja tilaisuus, kelloa minuttipelillä tarkkailematta. Joskus tämä on tarkoittanut ruoka-ajan ulkopuolella syömistä ja jopa nälän ennakoimista, jotta jaksaa pitkän luennon. Jos Elämä on tuonut mukanaan ohjelmaa ruoka-ajoille, olen syönyt toiseen aikaan, ruokailut ovat muokkautuneet ja joustaneet Elämän tieltä, ei toisin päin, ruokamääristä ja riittävästä syömisestä tietenkään tinkimättä. Ihan mahtavalta tuntui myös äidin kanssa shoppailureissulla psyähtyä jäätlökioskille nautiskelemaan jäätelöt, vaikka se tarkoittikin ateriasuunnitelman ulkopuolista syömistä. Ennen tällainen ei olisi ollut mitenkään mahdollista, mutta nyt sekä tasapainon lytänyt kehoni että ennen kaikkea toipuva mieleni jo kestävät tämän.

Joustosta huolimatta pyrin pitämään, ja pidänkin, kuitenkin pääsääntöisesti kiinni säännöllisestä syömisestä, ja myös syömisaikatauluisa on tapahtunut tarvittavaa muutosta. Ennen niin kovin iltapainotteisesta syömisetä olen pikkuhiljaa hivuttanut ja lisännyt energiaa päivän muille aterioille, aamuun ja keskipäivään. Kun aamu alkaa kunnon aamupalalla, on energiaa päivään ihan eri tavalla, sen olen saanut huomata, eikä nälkä kurni vatsassa koko päivää.

Uusin, ja ehkä haastavin, askeleeni syömispuolella liittyy pitkäikäiseen rasvakammooni. Sairauden edetessä ruokavaliostani karsiutui yksinkertaisesti kaikki rasva, niin piilossa kuin näkyvilläkin oleva sellainen. Pikkuhiljaa olen työllä ja tuskalla lisännyt teelusikallisen kerrallaan rasvaa ruokavaliooni. Jo jonkin aikaa on rasvan saantini pysynyt jollakin tavalla mukana, mutta täysin riittämättmänä kuitenkin. Nyt kuitenkin huoli omasta hyvinvoinnistani sekä sairaiden ajatusmallien kumoutuminen on saanut minut lisäämään rasvaa ruokavaliooni. Yhtäkkiä terapeuttini kanssa rasvakammostani keskustellessani tajusin, ettei sellaista oikeastaan enää ole, vaan ruokavalioni niukka rasvaisuus johtuu yksinkertaisesti vanhoista jäänteistä ja tottumuksesta. Niinpä ryhdyinkin oitis korjausliikkeisiin tämän ennen niin kovin pelottaalta tuntuvan asian korjaamiseksi. Kuin huomaamatta on leivänpäällinen margariinikerros paksuuntunut, siementäytteiset leivät liittyneet päivälliselle, mantelit ja pähkinät tulleet osaksi iltapalaa ja tumma suklaa herkkuhetkiin. Ja niin, mitään pahaa ei olekaan tapahtunut. Sen sijaan kehoni on saanut sen suorastaan huutavia hyviä rasvoja, voiteluaineita aivoille ja solujen rakennusaineita.

Kaikkein paras juttu ehdottomasti edistymisessäni syömisten osalta on kuitenkin se, ettei syöminen, minkään syöminen, enää ahdista minua. Kun vielä vaikkapa vuosi sitten olivat useampaan kertaan viikossa ennne ruokailua iskevät ahdistuskohtaukset arkipäivää, ja pahimpina aikoina oli jokainen ruokailu tahtojen kiivas taistelu, sujuu ruokailu nyt omalla rennolla otteellaan, enkä edes musita, koska olisin ahdistuksen kaltaisia tunteita ruokaillessani kokenut.

Yhteenvetona voisin todeta, että yksinkertaisesti sanottanu syöminen on alkanut mennä Elämän ehdoilla eikä toisinpäin, mistä kertovat autossa syödyt hampurilaiset ja kymmenen minuutin luentotauoilla hotkaistut piirakat ja lisätyt välipalat.Voittona parempi jaksaminen ja Elämää sykkiviä hetkiä syömisen tilalle!

Liikkumispuolella on silläkin tapahtunut vapautumista ja rutiineista luopumista. Kerroinkin teille jo pääsiäisestä kertovassa tekstissäni siitä, kuinka onnistuin vihdoin luopumaan pakkolenkeilystäni. Nyt kun  tuosta muutoksen hetkestä on kulunut jokunen viikko, ei lenkille lähteminen, tai lähtemättömyys, ole enää mikään tahtojen taistelu, vaan pakon sijaan sen määrittelee ilma, vireystila, aika ja yksinkertaisesti halukkuus. Uusi rentous tuntuu jo luonnolliselta, eikä lenkki enää pyöri mielessä.

Myös muilta osin on kehoni ja mieleni alkanut rentoutua. Enää minun ei tarvitse touhuilla koko aikaa, vaan aikaa ja energiaa on myös arkipäivissäni niin opiskelle kuin rentoutumisellekin tv:n ja käsitöiden parissa, mieluiten auringon paisteessa tietysti. Kun sitten yllättävä isäni sairauden mukana tuoma sulkapallovuoron peruuntuminen ei enää saanut minua ahdistumaan, ja epäröimättä vaihdoin sauakävelylenkkini piknikiin Parhaan Ystäväni kanssa ja joogatuntini toisten Ystävieni tapaamiseen, tiesin tulleen pitkälle.

Energiani ja jaksamiseni on muutenkin noussut huimasti syömisen lisäämisen ja rentoutumisen sekä tietysti fyysisen kuntoni ja somaattisen vointini kehittymisen myötä. Voimani riirttävät taas aidosti nauttimaan koko päivän shoppailureissuista, pystyn pistämään isälleni kampoihin sulkapallokentällä, eivätkä voimani hiivu kävelylenkillä. Muistan kuinka vielä muutama kuukausi sitten valitin isälleni sitä, mahtavatko fyysiset, mutta ennen kaikkea psyykkiset voimani enää koskaan palautua. No, nyt saan jo huomata tuon kuntoutumisen lähteneen vauhdilla käyntiin.Tämä on tuonut vapautta, ja avannut uusia mahdollisuuksia liikkumiseen, puuhailuun ja tekemiseen mahdollisuuksina, ei enää pakkoina, vaan nimenomaan mahdollisuuksina. Mahdollisuuksina tehdä, tavata ihmisiä ja kokea. Mahdollisuuksina Elää.

Tyylini on sekin kokenut muutoksen. Jo suunnilleen vuosi sitten kerroin esiintyöntyvästä naiseudestani, ja kun nyt aikaa on kulunut ja painoa kertynyt lisää, on tyylini vaihtunut luonnollisesti enemmän ikäiselleni nuorelle naiselle sopivaksi, ja pienet ja lapsekkaat vaatteet ovat suosiolla menneet kiertoon. Ja mikä parasta: voin todella tuntea itseni kauniiksi, eikä luurankomaiseen olemiukseeni kertakaikkiaan ole enää minkäänlaita kaipuuta. Olen rehellisesti tyytyväisempi itseeni ja ulkonäköni, ja samalla painavampi, kuin vuosiin.

Kaikki tämä edistyminen tuntuu erittyisen hienolta peilaten sitä taustaa vasten, että olen ollut muutenkin nyt elämässä kovilla. Olen kokenut Suuren menetyksen, surrut ja olllut välillä myös fyysisten kipujen takia kovinkin tuskainen. Ja silti, kaiken tämän keskellä on tilaa löytynyt myös edistymiselle, ja olen porhaltanut eteenpäin kaikesta huolimatta. On ollut hyvä ja helpottava huomata, että sairaus ei ole saanut vaikeuksienkaan keskellä minusta ylivataa, enkä ole ottanut käsimyksistäni tekosyytä mennä eteenpäin. Sen sijaan olen löytänyt uusia, terveempiä keinoja käsitelle tunteitani ja kokemmaani, eikä syömättömys enää kuulu niihin. Ja siksi tiedänkin: enää ei ole suuntaa takaisin, sillä mitä tuleekaan eteeni, selviän siitä kyllä ilman anoreksiaa.

<3: Ida