Mitä paino on mukanaan tuonut?

Olen kertonut aikaisemmin painonnostoprojektistani, joka on vaikeasta lähtötilanteestani ja historiastani huolimatta vihdoin viimeisen puolentoista vuoden aikana tuottanut tulosta. Tässä tekstissäni palaan vielä aiheeseen pohtien ennen kaikkea sitä, millainen vaikutus painoni nousemisella on ollut minuun ja psyykeeseeni ja millaisia ajatuksia ja tunteita se on minussa herättänyt. Ehkäpä se auttaa ymmärtämään, mitä olen käynyt läpi ja antaa tukea jollekin sellaiselle, joka tähän projektiin on hyppäämässä vakuuttamalla, että siitä todella voi seurata jotakin hyvää, vaikka odotettavissa onkin myös paljon pahan olon sietämistä.

Kuten olen todennut, on painon nostaminen nimittäin anoreksiaa sairastavalle ankaraa työtä. Tämä ei johdu ensisijaisesti nähdäkseni siitä, ettäkö sen käytännön toteuttaminen vaatisi liikaa järjestämistä, vaikka toki se sitäkin aiheuttaa, vaan kyse on ennen kaikkea nimenomaan siitä henkisestä kivusta ja työstä, jota puntarilukeman kasvu edellyttää.

Tältä pahalta ololta en rehellisesti sanottuna ole välttynyt minäkään, en suinkaan. Onnistumisistani huolimatta, tai itse asiassa varmasti juuri sen vuoksi, on painonnouseminen synnyttänyt minussakin monia, vaikeitakin tunteita. Tämä on varsin ymmärrettävää, onhan painon nouseminen Mörölle juuri sitä pahinta Myrkkyä, jota se pyrkii kaikin keinoin vastustamaan ja onhan alipaino ollut keino näiden painon nousun myötä pintaan nousseiden tunteiden kätkemiseen. Kun tätä Mörön turvaa ja tahtoa lähtee sitten murtamaan, alkaa se syöttää vastaiskuna paljon sairaita ajatuksia ja pahoilta tuntuvia tunteita.

Voimakkain näistä kaikista painon nousun myötä kohtaamistani tunteista on ollut ahdistus, joka on ainakin omalla kohdalla ennen kaikkea aiheutunut painon nousun epätasaisuudesta. Ajoittain painon noususta seurannut ahdistus on ollut niin kovaa, että se on saanut minusta täyden vallan. Olen tuntenut olleeni täysin solmussa sisältä, ja mieleni on tehnyt repiä jäseneni irti ja huutaa paha oloni pihalle. Painon nouseminen on siis aiheuttanut minulle sellaista ahdistusta, jota en ole kokenut koskaan minkään asian kanssa ennen elämässäni. Niin voimakasta ja lamaannuttavaa se on kaikesta huolimatta ollut. Ainakin aluksi.

Tämä ahdistus on kätkenyt taustalleen paljon pelkoa. Pelkoa Mörön vastustamisesta. Pelkoa tulevasta. Pelkoa kontrollin menettämisestä. Luopumisentuskaa ja pelkoa epävarmuudesta ja muutoksesta. Ahdistuksen lisäksi painon kertyminen on aiheuttanut pintaan myös ne kaikki muut tunteet, joita ei ole ollut voimia kovin aliravittuna käsitellä.

Usein ahdistuksen keskellä tulee ymmärrettävästi tarve luovuttaa, antaa periksi ja turvautua sairauden tahtoon, mikä on ollut myös minun mielessäni useammin kuin kerran. Voin kuitenkin vakuuttaa, että kun tällaisella hetkellä ei anna periksi, vaan jaksaa uskoa itseensä, se kaikki hyvä seuraa aivan varmasti.

Tämän kaiken ahdistuksenkin keskellä on painonnouseminen nimittäin aiheuttanut minussa myös aivan toisenlaisia tunteita. Aina olen ajan kanssa päässyt yli ahdistuksesta, ja olen tullut sinuiksi muutoksen kanssa, ja enemmänkin. Edistymiseni myös painonnousun osalta on nimittäin tuonut mukanaan minulle valtavaa onnistumista ja iloa saavutuksestani. Se on antanut minulle uskoa itseeni, omaan pystymiseeni, omiin voimiini. Vaa'an lukemien kasvaessa on sisälläni myös kasvanut toisenlainen tunne: toivo. Olen huomannut sen, ensin pienenä välähdyksenä ja lopulta kasvavana varmuutena: Olen sittenkin vahva, pystyn tähän. Voin vielä saavuttaa terveyden ja olen vahvempi kuin Mörkö.

Ja nimenomaan ennen kaikkea juuri tuon toivon ja uudenlaisen itsevarmuuden löytymisen painon nousemisen kautta on sillä ollut positiivinen vaikutus henkiseen jaksamiseeni ja psyykkeeseeni. Olen löytänyt luottamuksen niin itseeni kuin toipumiseenikin.

Toki vaikutus jaksamiseeni on tullut myös ihan fyysiseltäkin puolelta. Kun energiatasapaino on ollut kohdillaan, huomaan jaksavani tavata ihmisiä, harrastaa, opiskella, mennä, tehdä, näkeä ja kokea. Voimia siis riittää nyt niin henkiseltä kuin ihan somaattiselta kantilta katsottuna. Tämä on tuonut minulle valtavasti sitä pitkään kaipaamaani vapautta, kun voimia niin kaikin puolin riittää uuden kokemiseen, tekemiseen ja kaikenlaiseen ajatteluun. En ole enää omien riittämättömien voimieni tai pakkorutiinieni vanki yhtä ainakaan paljon kuin ennen, kun sairaus ei pääse enää sanelemaan jokaista liikettäni, ja jokaista askeltaan ei tarvitse varoa voimien uupumisen pelossa. Ja se jos mikä tuntuu ihanalta, ja tarjoaa valtavasti uusia mahdollisuuksia suuntautua kohti sitä oikeaa Elämää.

Tähän vapauden kokemiseen liittyy  myös se, että painoni noustessa ovat samalla pakkoajatukseni ja pelkoni lieventyneet. Turvaruoistani olen pystynyt esimerkiksi laajentamaan ruokavaliotani ja alkanut kalorikammon sijaan nähdä ruoan mielihyvää ja nautintoakin tuovan, arkeen välttämättömästi ja itsestäänselvästi kuuluvana energianlähteenä. Ja mikä vielä parempaa, liikunnan ja tekemisen kaavamaisuus ja pakonomaisuus ovat vähentyneet huomattavasti. Olen rauhoittunut valtavasti pakkoliikkumisen ja -tekemisen osalta. Tilalle olen saanut juuri noita Elämään normaalisti kuuluvia ja pakkotoimintojen poistuessa myös luonnollisella tavalla arkeeni soljahtavia ohjelmanumeroita ja tekemistä.

Pakkoajatusten vähennyttyä myös kaikenlaisille ajatuksille ja tunteille on taas tilaa päässäni, kun ne eivät täyty enää pekästään ruoan ajattelusta. Jopa luovuudelle ja tulevan suunnittelulle, siis sille elämän parhaimpaan puoleen, eli unelmointiin, on ollut energiaa tutustua. Jaksan keskittyä opiskelujen ohella jälleen lukemiseen, kitaran soittoon ja kirjoittamiseen.

Olen siis saanut takaisin sitä omaa Elämääni, omaa tahtoani ja omia ajatuksiani sairauden tilalle. Samalla pikkuhiljaa läheiseni ovatkin saaneet sitä vanhaa Idaa takaisin, nauravaista, empaattista ja koko sielullaan ja kehollaan innostuvaa Idaa. Ja mikä parasta, minä tunnen taas olevani löytämässä itseäni.

Suurin vaikutus painoni nousemisen myötä onkin ollut se, että Minä olen vahvistunut, kaikin puolin. Painonnostoprojektiani voisikin kutsua oman itsensä vahvistamisprojektiksi. Enkä tällä tarkoita pelkästään lihaksieni kasvua ja fyysistä vahvistumista, vaan ennen kaikkea sitä hurjaa itseluottamukseni kasvua ja niitä psyykkisiä voimavaroja taistella sairautta vastaan. Pystyn kuuntelemaan yhä enemmän itseäni, omaa tahtoani ja omaa ääntäni, ja samalla Mörön kuiskuttelut ovat alkaneet hiljentyä ja yksinkertaisesti lakanneet kiinnostamasta minua. Tunnen taas olevani se vahva ja omanarvonsa tuntema Ida, jonka sairaus aikoinaan kätki taakseen, siis oma itseni.

Vahvistumiseni on mahdollistanut monet erävoitot taistelussani, joista suurimpana näen ehkä oman vastuun ottamisen. Pystyn koko ajan paremmin ja paremmin huolehtimaan itse itsestäni, ja tuen tarve on vähentynyt. Ottamalla vastuuta omasta toipumisestani olen kyennyt ottamaan vastuuta samalla itsestäni ylipäätään. Ja tuosta muutoksesta olen ylpeä. Epävarman muiden varassa epätoivoisesti roikkuvan pikkulapsen tilalle on tullut nuori itsestään vastuuta ottava nuori, itsenäinen nainen. Toisin sanoen pikkuhiljaa elämäni hallinnan palaset ovat palanneet oikeasti minulle sairauden luoman valheellisen kontrollin tilalle.

Kaiken kaikkiaan on painoni nousu tuonut myös ylpeyttä itsestäni siinä mielessä, että se on ollut minulle konkreettinen osoitus siitä, kuinka motivaationi on nyt kohdillaan. Se on taistelun merkki siitä, kuinka todella nyt tavoittelen terveyttä, hyvinvointia ja itseäni ja Elämääni takaisin, en vain sanojen, vaan myös niiden paljon puhuvien tekojen tasolla.

Tämä itseluottamukseni kasvu on myös siirtynyt koskemaan omaa kehoani ja kehokuvaani. Vaikka en lihavana ole koskaan itseäni pitänytkään, olen alkanut hahmottaa realístisemmin omia rajojani ja oman kehoni toimintaa ja jaksamista. Samalla on painoni nousemisen myötä suhteeni omaan kehooni muuttunut lempeämmäksi ja hyväksyvämmäksi. Tiedän, ettei kehoni ole täydellinen, mutta en enää vaadikaan siltä sitä. Kunnioitan sitä muutosta, joka kehossani on tapahtunut ja kuinka se on saanut taas lisää voimia jaksaa, ja kunnioitan myös sitä niin paljon, että annan sen luvan levätä, kun se väsyy. Olen ylpeä vartalostani, joka on kannatellut minua läpi kovien koettelemusten ja aikojen, ja joka yhä toimii ihmeellisellä sisulla ja sinnikkyydellä. Tunnen olevani yhtä kehoni kanssa, ja ylpeä sen jokaisesta taistelun tuloksena saavuttamasta kilosta ja omannäköisestä piirteestä. Olen tyytyväinen siihen, ja ylpeäkin siitä, kuinka kehoni näyttää yhä hyvinvoivammalta ja terveemmältä. Kaikesta kokemastani kehoahdistuksesta huolimatta tunnen tämän ylpeyden myötä itseni kauniimmaksi kuin vuosiin, ja tuossa kauneuskäsityksessäni on kyse ihan muista asioista kuin ripsienpidennyksistä.

Kaiken tämän hyvän saavuttamiseksi on kuitenkin pitänyt kulkea pitkä tie, joka minulla on yhä kesken. Rehellisesti sanottuna on painon nostaminen ollutkin henkisesti raskainta työtä, mitä olen koskaan tehnyt. Se on imenyt minusta mehut ajoittain ihan kokonaan ja syönyt voimia. Siitäkin huolimatta olen jatkanut eteenpäin koko ajan entistä vahvempana, ja hyvä niin. Olen taas saanut takaisin elämännälkäni, olen saamassa takaisin itseni, Elämäni ja terveyteni.

Painon nousemisen tuomien positiivisten puolien myötä olen oppinut ihan uudella tapaa nauttimaan toipumisesta. Sen positiivisen pyörän käynnistyttyä on se tuonut mukanaan niin paljon hyvää, niin paljon Elämää, josta iloita, että olen alkanut janoamaan yhä vain lisää, ja samalla olen oppinut nauttimaan tästä hetkestä, siitä mihin olen jo nyt päässyt.

Sillä kaiken sen pahan ja kurjan sietämisen jälkeen olen saavuttanut painoni nousun myötä jo nyt paljon hyvää. Olen voittanut takaisin pala palalta, ja kilo kilolta sitä aitoa Idaa. Niinpä kaiken sen tuoman ahdistuksen ja kivun keskellä en voisi olla onnellisempi siitä, että olen nyt tässä.

<3: Ida