Haikeat hyvästit toimivalle hoitosuhteelle

Viimeksi tavatessani hoitajaani, kuten olen tottunut tekemään jo useamman vuoden ajan, oli niin minulla kuin hoitajallani tippa linssissä. Syy tähän oli se, että vuosien tiivis ja monella tapaa merkityksellinen yhteistyömme hoitajani kanssa oli tullut päätökseen, ja tapasimme siis viimeistä kertaa.

Olen saanut tuolta suhteelta paljon, paljon enemmän kuin mitä olisin voinut uskoa hoidon minun kohdallani kykenevän. Siksi haluankin omistaa tämän tekstini hoitajalleni. Pohdin siis sitä, millaista tukea olen hoitajaltani toipumiseeni saanut. Samalla tämä on kuvaus siitä, millä tavalla hoito voi parhaillaan auttaa silloin, kun se toimii.

Tämä hyvä ja hyödyllinen hoitosuhde kun ei ole mikään itsestään selvyys, eikä se ole ollut sitä omallakaan kohdallani, ei suinkaan. Oma toimiva suhteeni hoitajani kanssa on kulkenut pitkän ja vaiherikkaan matkan sairauteni ja toipumiseni varrella. Vaikka viime aikoina on se tarjonnut minulle paljon tukea, on mukaan mahtunut siis myös toisenlaisia aikoja.

Vuosia kävin hoidossa nimittäin pelko puserossa ja stressaantuneena, eikä hoitajanikaan pystynyt alamäkeäni pysäyttämään -miten voisikaan, jos en itse ollut siihen valmis. Huonoimpina aikoina tunsin meneväni hoitoon arvosteltavaksi ja tuomittavaksi. Pelkäsin jokaista tapaamistamme etukäteen ja tapaamisessamme yritin vain epätoivoisesti vakuutella kaiken olevan kunnossa, silloinkin kun todellisuus oli kaikkea muuta.

Vasta viimeisen parin vuoden aikana opin käyttämään hoitajaani omaksi avukseni toipumiseni tukemiseen. Sisäistin ajatuksen siitä, että hoitajani on siellä auttaakseen, ja tukeakseen omaa toipumistyötäni, ei arvostellakseen minua tai millään tavoin minua vastaan. Ja toisaalta: hän ei pystyisi minua pelastamaan, jos en itse tekisi töitä sen eteen. Siis vasta kun oma motivaatio ja valmiudet taistella sairautta vastaan olivat kohdallaan, pystyin myös hoidosta hyötymään. Ja vasta kuluneen vuoden aikana kehittyi tuo suhde sellaiseksi, että todellinen työskentely hoidossani pystyi alkaa, siis samalla kun se työskentely kykeni pääni sisälläkin alkamaan.

Mutta viimeisen puolentoista vuoden aikana olenkin sitten saanut hoitajaltani tukea noiden menetettyjenkin vuosien edestä. Tärkein ensimmäinen askel oli ylipäätään se, että opin hänen kanssaan jakamaan ajatuksiani ja tunteitani ja käsittelemään niitä keskustelemalla. Pitkään kun patosin kaikki ajatukseni ja tunteeni sisälleni, jolloin vaikeiden käsiteltävien asioiden vyyhti vain kasvoi sisälläni. Hoitajani kärsivällinen luottamuksen rakentaminen kuitenkin auttoi minua avautumaan, ja pikkuhiljaa, solmu kerrallaan, aloimme yhdessä purkaa tuota vyyhtiä.

Tätä vyyhtiä yhdessä keskusteluissamme avatessamme hoitajani on tarjonnut minulle sellaista ymmärrystä, että se on lieventänyt jopa yksinäisyyden kokemustani. Olen tuntenut, että tulen kuulluksi, minua ymmärretään, en ole taistelussani yksin, vaan olemme taistelemassa yhdessä rintamassa. Vaikka myös läheiseni ovat toki olleet tukenani, eivät he ole samalla tavalla pystyneet selittämään tai ymmärtämän ajatuksiani kuin sellainen, jolla on syömishäiriöisten kanssa työskentelystä vuosien kokemus. Ja sairauden yksinäisessä vankilassa tuon kokemuksen mukanaan tuoma syvä ymmärrys on tuonut minulle turvaa tielleni.

Samalla tämän ymmärtäväisen, positiivisen suhteen luominen hoitajaani on auttanut minua ylipäätäänkin muiden ihmisten kanssa. Olen siis tullut luottavaisemmaksi muita ihmisiä kohtaan, ja oppinut ottamaan apua ja tukea vastaan. Voisin kuvata asiaa niin, että kun tämä minulle tärkeä suhde osoittautui luottamukseni arvoiseksi, rohkaisi se minua valtavasti myös muuten laajentamaan sosiaalisia ympyröitäni ja avautumaan myös muille ihmisille.

Ennen kaikkea on kuitenkin muiden ihmisten suhteen lisäksi luottamukseni itseeni kasvanut. Hoitajani tarjoaman ymmärryksen avulla olen nimittäin oppinut paljon itsestäni, ja oppinut ymmärtämään minua itseäni. Hoitajani on tukenut positiivisen minäkuvani rakentamista. Ja olenkin sitä mieltä, että osa sitä, miten vahva nyt olen, on hoitajani ansiota. Hoitajani avulla en ole pelkästään oppinut hyväksymään itseäni, vaan oppinut, kuinka hieno ja kaunis, kuinka ainutlaatuinen ihminen todella olen.

Tämä oman vahvuuteni löytyminen on liittynyt myös ennen kaikkea siihen työhön, jota olen tehnyt Mörön päihittämisen suhteen. Sairastuneen pään sisällä myllää yleensä varsinainen ristituli sairaan ja terveen puolen välillä, ja hoitajani on auttanut minua sen oman terveen puolen löytämisessä, ja esiin tuomisessa ja vahvistamisessa, sekä realisoinut epärealistisia pelkojani ja sairaita kuvitelmiani Jokaisen tapaamisemme jälkeen olen tuntenut itseni vahvemmaksi ja voitokkammaksi taas seuraavaan erään Mörön kanssa.

Hoitajani onkin valanut minuun paljon lisää rohkeutta ja uskoa itseen, jota näissä taisteluissa tarvitaan. Hän on kannustanut minua aina ottamaan vielä sen seuraavaan askeleen ja rohkaissut lämpimästi eteenpäin ja valanut minuun uskoa, että siihen pystyisin.

Samalla omien voimieni ja uskoni itseen vahvistuessa ovat Mörön syöttäneet pelot menettäneet mahtiaan. Yhteistyömme aikana pelkoja käsittelemällä ja kohtaamalla olenkin päässyt monissa peloissani voitolle, tai ainakin tuntenut itseni vahvemmaksi menemään niitä päin.

Tärkein asia on kuitenkin, että hoitajani on valanut minuun postiiivisuutensa kanssa valtavasti toivoa. Itseluottamukseni kasvun ja omiin voimiini uskomisen myötä olen alkanut katsoa tulevaisuuteen rohkeammin. Hoitajani kanssa olemme puhuneet tulevaisuuden haaveista, ja olen alkanut aidosti itse myös luottaa niiden saavuttamiseen, tai mikä vielä tärkeämpää, siihen, että unelmat kantavat, ja ovat jo siksi merkityksellisiä, ovat ne sitten miten epärealistisia hyvänsä.

Tärkein opetus, jonka olen hoitajaltani saanut liittyykin juuri tähän positiiviseen suhtautumiseen. Se on se, että sen sijaan, että katsoisi aina sitä matkaa, joka on vielä kuljettavana, olen oppinut huomaamaan sen, mitä olen jo saavuttanut. Sillä vaikka matkaa minulla riittääkin paljon, olen päässyt jo pitkälle. Ja siksi pääsen vielä pidemmälle.

Olen kaikesta hoitajaltani saamastani avusta tavattoman kiitollinen, vaikka tuokin sana tuntuu kaiken kokemani rinnalla täysin mitättömältä. En olisi tässä, missä nyt olen, ilman hoitajani tukea. Voisin varmasti kirjoittaakin kilometrinpituisen tekstin siitä, kuinka polihoitajani on auttanut ja tukenut minua toipumisessani, kuinka hän on vetänyt minua takaisin elämään ja rohkaissut minua jokaisen hataran askeleeni ottamisessa. Nyt päätän kuitenkin tähän.

Vaikka tulenkin kaipaamaan ja tunnen yhä tarvitsevani hoitajani minulle luomaa tukea, tunnen nyt, että pärjään myös ilman häntä. Tunnen itseni nyt vahvemmaksi kuin koskaan aikaisemmin. Sillä tärkein asia, jonka polihoitajani on minulle näiden vuosien varrella opettanut on se, että minussa itsessäni on se voima, jolla tämä sairaus selätetään, ja niin se on meissä ihan jokaisessa. Sillä lopulta kaikki se hyvä ja voima, jota hoitajani on minussa synnyttänyt, on ollut minussa itsessäni, ja kun se on kerran syttynyt, sen pystyy sytyttämään joku toinenkin, vaikka minä itse.

Jätin siis polihoitajalleni hyvästit haikein mielin, sydän täynnä kiitollisuutta siitä, mitä olen häneltä saanut ja oppinut. Ja kuitenkin luottavaisin mielin sen suhteen, että omat siipeni kantavat jo ilman hänen tukeaankin, repussani kantaen aina kuitenkin matkassani mukana kaiken sen hyvän, mitä olen häneltä oppinut.

<3: Ida