sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Siskon tarina - Syömishäiriö läheisen silmin


Kun Idan syömishäiriö tuli esiin, se sai minut tuntemaan pelkoa, ahdistusta ja toivottomuutta. Olin hukassa niin monella tapaa. Silloin olisin kaivannut sitä, että joku todella ymmärtäisi mitä kaikkea käyn läpi. Hain epätoivoisesti syömishäiriö -blogeista siskon tai läheisen näkökulmia, mutten niitä koskaan löytänyt. Tahdon kirjoittaa tämän tekstin, jotta syömishäiriöön sairastuneiden läheiset voisivat mahdollisesti saada tästä jonkinlaista vertaistukea. Itselle ehkä ne lohduttavimmat sanat ovat olleet ne, että riittää kun olen läsnä ja lähellä, mukana Idan elämässä. Se auttaa jo paljon. Pikkuhiljaa olen alkanut sen myös uskoa ja todella sisäistää. Kaikilla tietenkin on oma tarinansa. Tämä on minun tarinani siitä, millaista on olla syömishäiriöön sairastuneen sisko.

Suhteeni Idaan on ollut hyvin monimutkainen. Olen tuntenut Idaa kohtaan vihaa, katkeruutta ja pelkoakin. Mutta silti aina enemmän rakkautta. 

 Pienenä olimme vahva kaksikko. Teimme lähes kaiken yhdessä. Olimme erottomattomat, ja tuntui, että Ida oli vahva osa minua. Toivoin enemmän, että Ida menestyisi erilaisissa asioissa kuin minä itse ja koin kaikki häneen liittyvät kommentit hyvinkin henkilökohtaisesti. Jostain syystä kuitenkin koin itseni oikeutetuksi arvostelemaan Idaa ja puhumaan hänelle rumasti, vaikka jos joku muu niin teki, sai se minut hulluksi raivosta. Koin ja koen edelleenkin suurta syyllisyyttä ilkeistä sanoistani. Moni ihminen on kuitenkin minulle vakuuttanut niiden olevan luonnollisia sisarusten välisissä suhteissa ja pikkuhiljaa olen alkanut uskoa siihen ja olen antamassa itselleni anteeksi.

 Ida oli jo hyvin nuorena erityisen empaattinen. Hän oli jo pienestä yksinäisten ja heikompien puolustaja, erilaisten hyväksyjä ja suvaitsevaisuuden puolesta puhuja. Ida oli myös hyvin huolehtivainen, minut hän huolehti (ja toisinaan myös kaverini) aina bussilla kotiin, etsi minut ties mistä ojasta leikkimästä milloinkin ja pihisti näkkileipää koulunruokalasta, jos arveli, ettei kouluruoka ollut minulle maittanut. Itse olin melko huoleton, hetkessä eläjä ja mielikuvituksen mukana liitäjä.

Ida osoitti jo nuorena myös suurta aikuismaista vastuuta. Hän on fiksu, järkevä ja rauhallinen, eikä tahtonut olla liikaa vaivaksi kenellekään. Milloin Ida "perusti koulun" tai jonkin lukuisista kerhoistaan ja toimi aina itse opettajana: tarkkana, huolehtivana ja erittäin idea rikkaana. Pidimme aina toistemme puolia. 

 Milloin sitten kaikki muuttui, sitä on vaikea asanoa. Kasvoin yläaste-ikäiseksi nuoreksi ja kavereiden merkitys nousi valtavaksi. Perhe oli yhä minulle tärkeä, mutta aloin kaivata tilaaa myös itsenäistymiselle. Aloimme Idankin kanssa alussa ehkä tiedostomattomasti hakea pientä väliä toisiimme, sillä ennen olimme olleet yhtä "Ida ja Fanny." Nyt täytyi löytää oma itsensä.

 En kuitenkaan usko, että tiemme olisivat koskaan vieneet niin kauas toisistamme, jos ei Idan sairaus olisi tullut sotkemaan elämäämme. Ida muutti osittain sattumusten seurauksena jo hyvin nuorena pois kotoota. Tämän piti ensin olla vain väliaikaista, mutta lopulta Ida vaatimalla vaati, että saisi jäädä omaan asuntoonsa. Minä ihmettelin jo tuolloin tätä hyvinkin tiukkaa vaatimusta, mutta ajattelin sen johtuvan nuoren naisen halusta itsenäistyä. Jos olisin tiennyt miten yksin, peloissaan ja pahassa terveydellisessä tilassa Ida jo tuolloin oli, en tiedä mitä olisin tehnyt.

 Itse kuitenkin tietämättömänä elin melko normaalia nuoren, yläaste-ikäisen elämää tuolloin: näin kavereita, kiukuttelin vanhemmille, ihastuin poikiin ja kehittelin tyhjästä draamaa ympärilleni. Nauroin paljon ja elin mahdollisimman huolettomasti.

Aloin nähdä vaaranmerkkejää pikkuhiljaa. Eräänä iltapäivänä näin, kun Idaa talutettiin terveydenhoitajan huoneeseen. Terveydenhoitoja kertoi, että Ida oli pyörtynyt, mutta ei saisi kertoa enempää niin minulle kuin vanhemmillekaan, sillä Ida oli kieltänyt ja oli "jo" 18-vuotias, joten hänelle tuli vaitiolovelvollisuus vastaan. Terveydenhoitaja kertoi kuitenkin olevansa hyvin huolissaan Idasta, sillä ei saanut häntä edes lääkäriin. Paniikki paistoi hänen kasvoiltaan. Itse murruin täysin. Sinä päivänä vaaleanpunainen pumpulilinnani sortui. Olin aina ajatellut, ettei meidän perheessä tapahdu kamalia asioita, olin nuori ja naivi. Keskustelin tapahtuneen jälkeen Idan kanssa ja itkin hänelle, että hänen täytyisi mennä lääkäriin. Ida väitti, että terveydenhoitaja liioitteli ja suostuisi menemään lääkäriin, jos en kertoisi vanhemmilleni tapahtuneesta. En kertonut

Vaaranmerkkejä alkoi ilmetä yhä useammin ja huoleni kasvoi. Pelkäsin, mutta olin niin nuori, etten uskaltanut tuoda pelkojani esille. Meillä ei kotona juurikaan siihen aikaan puhuttu vaikeista asioista, enkä uskaltanut sanoa pelkoani ääneen edes ystävilleni. Silloin siitä tulisi totta. Aloin saada pieniä paniikkikohtauksia iltaisin ja rukoilin Idan puolesta joka ilta.

Idalla oli aina selitys kaikkeen, hänestä tuli taitava valehtelija. "Housut on löystyneet käytössä", "Itken, koska koulu menee hieman huonosti" ja tietenkin legendaarinen "Olen juuri syönyt." Kysyin muutaman kerran Idalta suoraankin, onko hänellä syömishäiriö, kun hän on joka kerta vaan laihempi ja laihempi. Mutta siihenkin löytyi jokin näppärä selitys ja minä uskoin ja pidin silmät kiinni. Olin niin peloissani ja kykenemätön kohtaamaan kamalia asioita. Yritin elää, kuin kaikki olisi tavallisesti.

Näin jatkui vuosia. Idan luonne alkoi pikkuhiljaa muuttua. Hänestä tuli kärsimätön ja tiuskiva. Hän ei kestänyt pienintäkään epäonnistumista tai esteitä. Aloin olla hyvin ahdistunut ja kannoin harteillani suurta taakkaa. Ida ei käynyt enää kotona eikä häntä näkynyt enää missään muuallakaan aina hänellä oli muka liian kiire tavata, paitsi joskus koulussa. Hän eristäytyi täysin yksiöönsä.

Eräänä syystalvena, kun menimme konserttiin Idan kanssa ja näin häntä todella pitkästä aikaa, järkytyin. Romahdin. Ida oli enää pelkkä luuranko, muisto entisestä. Hänellä oli vain luut ja pää, josta ennen niin paksuista hiuksista ei ollut enää puoliakaan jäljellä, kasvot oli vitivalkoiset, posket lommoilla, silmät syvissä kuopissaan ja katse harhaileva.Olemus oli täysin riutunut ja poissaoleva. Eloton.Missä oli se eloisa, innostuva, oma rakas Idani? Valitettavasti sellaisena luurankona jouduin Idaa katselemaan hyvin kauan.

Vanhempani kertoivat minulle, että Ida sairastaa anoreksiaa. He olivat tienneet jo jonkin aikaa. Olin järkyttyny, vaikka sen tiesinkin. Suunnaton suru ja huoli Idasta  oli tukahduttaa minut. Ida muutti takaisin kotiin. Emme saaneet häntä suostumaan hoitoon emmekä syömään kunnolla pitkään aikaan, kunnes lopulta Ida meni osastolle. Pitkistä ja lukuisista osastojaksoista en aio kirjoittaa tähän sen enempää. Ne ovat mielestäni Idan henkilökohtaisia asioista, enkä voi kertoa, miltä ne Idasta tuntui, vaikka tietysti näin, että ainakin hyvin ahdistavbilta. Itselleni ne osastoajat olivat hyvin ahdistavia myös. Jouduin joka kerta ennen osastovierailua kasaamaan itseni ja hokemaan "älä murru, älä murru", sillä Ida ei olisi sitä kestänyt. Mutta se osastoajoista, vaikka se onkin pitkä aika, se ei kuulu nyt tähän tarinaan.

Pelkäsin koko ajan. Pelkäsin, että Ida kuolee. Pelkäsin jopa ajoittain Idaa, sillä hän oli niin erilainen. Hänestä oli kadonnut kaikki lämpö, empaattisuus, ihmisyys.Ja tämä oli minulle ehdottomasti yksi vaikeimmista asioista.

Ida ei myöskään ollut enää koskaan läsnä, paitsi toisinaan korkeintaan vihan tuntein kun kyse oli syömisestä tai ruoasta. Silloin hänen silmät leimahti ja niihin syttyi epäilys ja raivo.

Ennen osastojaksoja ja niiden aikana aloin saada yhä vain pahempia ahdistuskohtauksia. Haukoin, sydän löi liian kovaa. Tuntui, että siinä hetkessä ja siinä tilassa oli yksinkertaisesti mahdoton olla, kuin päätä olisi työnnetty veden alle. Minua helpotti kuitenkin aina ajatus ja tieto siitä, että kyse olisi vain ohimenevästä paniikkihäiriöstä, enkä kuolisin siihen, vaikka siltä tuntuikin juuri silloin.

Olin täysin hukassa itseni kanssa. Jos ennen olin ystävistäni se hauska, huoleton ja nauravainen, en ollut se enää. Aloin tuntea itseni ulkopuoliseksi ystävieni seurassa, sillä en enää välittänyt samoista asioista kuin he. Arvoni menivät täysin uuusiksi ja toisaalta en enää tiennyt minkä pitäisi olla minulle merkityksellistä tai mikä minua kiinnosti. Ystäväni olivat kyllä ihania, kuuntelivat, jos puhuin murheistani ja joskus jopa onnistuin hetkeksi unohtamaan elävän painajaiseni ja elämään vain siinä hetkessä. Silti tunsin itseni erilaiseksi. Muut stressasivat ylioppilaskirjoituksista, minä pelkäsin siskoni hengen puolesta. Ja esimerkiksi ylioppilasjuhlani muodostuivat painajaiseksi pääni sisällä Idan sairauden vuoksi.

Kamalaa oli myös katsoa vanhempieni surua. He näyttivät yhtäkkiä niin vanhoilta ja väsyneiltä, että ihan pelästyin. Huolesta harmaat kasvot, ilottomat ilmeet, tukahdetut huudot. He tekivät kaikkensa ja enemmänkin, mutta mikään ei riittänyt. Vanhempani tekivät enemmän, kuin olisin kenenkään koskaan edes kuvitellut pystyvän tekemään, mutta se on heidän tarinansa, enkä aio siitä kirjoittaa sen tarkemmin.

Niin se sairaus vain vei meitä kaikkia kuin pässiä narussa vuodesta toiseen. Vaikka aina uudelleen ja uudelleen päätin, että nyt olen vahva enkä sorru sairauden alla, siinä se minua taas tuijotti, silmästä silmään, säälimättömänä ja valtavana. Ja niin minä kerta toisensa jälkeen murruin sen edessä pieneksi ja voimattomaksi.

Vaikka Idan sairaus on yrittänyt kaikin keinoin työntää minua pois, tehnyt Idasta mahdollisimman ei-rakastettavan ja  repinyt meitä erillemme, ei se ole siinä onnistunut. Tässä yhä seistään YHDESSÄ Idan kanssa ehkä vahvimpina ja varmasti läheisimpinä kuin koskaan. Ehkä nyt onkin vihdoin tullut minun aikani katsoa sairautta silmiin ja alentaa se hiirulaisen kokoiseksi. Et onnistunut meitä erottomaan, etkä tule koskaan onnistumaankaan. Vaikka toivon, rukoilen ja anelen, että pahin on jo takana päin, niin jos ei näin olekaan, olen valmis uuteen kierrokseen Idan rinnalla.

Pyrin aina etsimään kaikesta vaikka väkisin jotakin hyvää. Sillä aina on jotain. Vaikka antaisin mitä tahansa, ettei perheeni joutuisi tällälailla kärsimään, on Idan sairaudesta syntynyt jotain hyvääkin, ihan selkeästi. Olemme perheenä lähentyneet valtavasti, ei vain Idan kanssa vaan myös vanhempieni kanssa. Pystymme puhumaan suoraan vaikeista asioista toisillemme. Pidämme vahvasti yhtä, tämä on verkko, joka kestää. Olen myös oppinut arvostamaan pitkälti Idan opettamana niitä elämän pieniä iloja yhä enemmän.

Vaikka siis suhteeni Idaan on hyvin monimutkainen, on selvää, että se on sisältänyt aina suurta rakkautta. Tähän sairauteen liittyy niin monta asiaa ja se on niin monitahoinen, että vain pieni osa siitä mahtui tähän Tarinaan.Avasin kuitenkin teille sydäntäni.

Nykyään Idalla menee paremmin, josta olen enemmän kuin helpottunut. Hän on eloisampi, läsnäolevampi, empaattisempi, iloisempi ja hyvin parantumismyönteinen. Painoakin on jonkin verran saatu korjattua. Olen silti edelleen joka ikinen päivä huolissani Idasta. Hän on edelleen hyvin sairas.

Idan syömishäiriön aikana minua on auttanut vanhempani, ystäväni ja isovanhempani. Minua auttoi, kun muutin omaan asuntooni. Sain hieman etäisyyttä asioista ja tilaa hengittää. Myös työ lasten parissa auttoi minua löytämään itseni uudelleen. Nykyään opiskelen ylpeänä ja onnellisena Helsingin Yliopistossa lastentarhanopettajaksi. Koen sen olevan maailman tärkeimpiä töitä mitä voi tehdä. Elämääni kuuluu nykyään myös avomies, joka rakastaa minua juuri sellaisena kuin olen. 

Vanhemmilleni voisin kirjoittaa tuhat sivuisen oodin. Kiitos, kun ette koskaan menetä toivoanne, Kiitos, kun jaksatte aina ymmärtää ja välittää, Kiitos kun rakastatte meitä ehdoitta ja Kiitos, kun teillä riitti aikaa myös minulle kaiken sen keskeltä. Sanat ei riitä.

Kaikille syömishäiriöön sairastuneiden läheisille tahdon sanoa, että koittakaa jotenkuten kaiken sen kaaoksen ja surun keskellä elää myös omaa elämäämme. Se on loppuen lopuksi kaikkien etu. Olette ihania ja vahvoja, kun jaksatte seistä vierellä tukemassa. Mutta ei teidänkään tarvitse aina olla vahvoja.

Syömishäiriöön sairastuneille tahdon sanoa, että älkää koskaan menettäkö toivoanne. Lähetän teille voimaannuttavia halauksia. Olette arvokkaita ja kelpaatte juuri sellaisena kuin olette. Suuri kiitos kaikille vertaistuesta Idalle, erityisesti blogin vakkarikommentoijille, joiden kommentteja luen aina tippa linssissä, tunnistatte varmasti itsenne tästä ;).

Ja Ida, olet maailman rakkain.

Sisko, älä luovuta vielä
me ollaan vihdoin oikeella tiellä
matka on pitkä ja kivinen
mutta älä pelkää
mä otan sut vaikka reppuselkään
ja puolet sun huolistasi kannan
säkin tekisit mulle niin
älä luovuta vielä
älä anna uskoasi ihmisiin
vielä tulee muutokset murheisiin

 

- Fanny

P.S. Sovimme yhteistuumin Idan kanssa siitä, että minä vastaan tämän tekstin kommentteihin :)

35 kommenttia:

  1. Kiitos Fanny-rakas tästä! Tämä oli niin koskettava, niin aito. Tuntui todella, että, kuten kuvaat "avasit meille sydäntäsi".
    Sanat eivät riitä kuvaamaan, kuinka pahoillani olen kaikesta siitä, mitä olet joutunut sairauteni vuoksi kestämään, ja toisaalta eivät ne riitä myöskään kuvaamaan sitä kiitollisuutta, jota tunnen siitä, että olet aina kaikesta huolimatta pysynyt rinnallani tai sitä onnea, että olemme nyt tässä, yhdessä, lähempänä toisiamme kuin koskaan ja vahvempina kuin koskaan.
    Olet rakas ja tärkeintä, mitä minulla on. Ja siinäkin on jo enemmän kuin uskallan koskaan edes uneksia. <3<3<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sisko-rakas ihanasta kommentista:-) mulle oli tärkeetä, kun huomasin jo heti kun lähetin tän tekstin, miten paljon arvostat tätä. Eiköhän meiän sisaruus tästä lähin kestä ihan mitä vaan, kaiken tän jälkeen. Jatketaan yhdessä<3

      Poista
  2. Hei Fanny!
    Tuli pala kurkkuun kun tätä luin. Koska voin arvata, että minun läheiseni ovat läpikäyneet ihan saman kuin sinä. Kukaan ei ole vuosien varrella sanonut minulle mitään, mutta nyt vanhin veljeni on sanonut, ei minulle suoraan vaan yhdessä haastattelussa, että minun takia on monet itkut itketty ja hän on useasti miettinyt että miten kaikki päättyy. Myös hän mietti sairauteni alussa miten voisi parhaiten auttaa, hänelle oli sanottu että olemalla veljeni. Ja niin hän on ollut.
    Voin Idan lailla sanoa, että olen äärettömän pahoillani siitä mitä kaikkea läheiseni ovat joutuneet läpikäymään tämän anoreksian takia.
    Kiitos Fanny kun rohkeasti jaoit tämän tekstin kanssamme! Ei todellakaan voi olla helppoa kertoa mitä kaikkia tunteita tämä sairaus herättää! Soisin niin, että läheisillekin olisi enemmän näitä selviytymistarinoita luettavana vertaistukena koska ilman läheisiä emme mekään selviäisi!
    Kaikkea hyvää sinulle Fanny ja voimahali! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei katarina! Kiitos kommentista, näitä on ollut ihana lukea. Hienoa kuulla, että sinullakin on ollut vaikeinakin aikana läheisiä tukemassa. Juttelimme Idan kanssa ja voi olla, että palaan vielä kirjoittelemaan postauksen, parin verran näitä lähimmäisten näkökulmia. Haluan myös toivottaa sulle kaikkea hyvää ja onnellisia hetkiä syksyysi! <3

      Poista
  3. Moi Fanny!
    Kirjoituksesi osui ja upposi syvälle sydämeeni! Sairastunut ei koskaan voi täysin tietää, mitä lähimmäisten mielessä liikku ja mitä he joutuvat kokemaan. Lähimmäisen osa on raskas kantaa, mutta sinäkin olet taistellut eteenpäin. Ei ole helppoa huolehtia rakkaastaan ja omasta hyvinvoinnistaan samaan aikaan.
    Olet ollut Idalle tärkeä tuki Idalle ja hän sitä arvostaa. Kaikenkaikkiaan olet empaattinen ja vahva ihminen ja juuri tuollaista siskoa Ida tarvitsee kulkemaan rinnalleen.
    Ihanaa yhteistä matkaa teille sisaruksille! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Nell kauniista sanoista. Ja ennen kaikkea ymmärryksestä, joka paistaa näistä sanoista. Se merkitsee mulle paljon. Toivon sulle paljon voimia ja ilon hetkiä <3

      Poista
  4. Kiitos Fanny tästä tekstistä!

    Todella hienosti kuvasit, miten suhteenne on kärsinyt ja lähtenyt korjautumaan pikkuhiljaa. Olette molemmat kokeneet paljon, yhdessä ja erikseen, mutta selviätte kyllä, tunnen sen. Olette vahvoja ja upeita nuoria naisia, vahvempia kuin anoreksia. Toivon sinulle ja Idalle valtavasti kaikkea hyvää ja voimia!

    Tunneskaalani oli laaja lukiessani sinun kokemuksistasi anoreksiasta. Oma pikkusiskoni oli hyvin nuori, kun sairastuin. Hän on kokenut sairauteni huomionhakuisuutena, mitä se ei oikeasti ole. Välimme ovat nyt aika huonot, mutta kiitos sanojesi uskon, että meidänkin suhteellamme on vielä toivoa.

    Valoa ja iloa syksyysi ja paljon voimia! Paljon paraneminen vaatii, mutta on mahdollista! Toivon teille ihanaa tulevaisuutta <3

    Aurora

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Aurora. Olipas ihana kommentti. Tuosta teidän siskosten väleistä, vaikka en niistä tarkasti tiedäkään niin toivoa todellakin on! Voi, ei varmaan ole olemassakaan tunnetta, mitä en olisi Idaa kohtaa tunteneet ja meilläkin on ollut niitä etäisempiä, jopa jonkin verran tulehtuneita aikoja, mutta tänä päivänä ollaan hyvin läheisiä ja puhutaan ihan kaikesta. Joten olen varma, että tekin saatte vielä välinne korjattua. Kaikkea ihanaa myös sinulle ja voimia! <3

      Poista
  5. Voi Fanny-Kulta!

    Kiitos aivan suunnattoman koskettavasta tekstistäsi, sekä jakamistasi Juha Tapion ja Johanna Kurkelan aivan upeista kappaleista. Emme varsinaisesti toisiamme tunne (vaikka toki muistan Sinut aina niin hymyilevänä, kun Idaa kävit sairaalassa katsomassa), mutta sait aikaan minussa sellaisen tunnekuohun jota en koskaan ole tuntenut yhtäkään blogia lukiessani. Monesti on kyynel tullut silmäkulmaan, kun olen kipusiskojen postauksia lukenut, mutta nyt aloin itkeä niin vuolaasti, että täällä vieläkin vain huohotan ja pyyhin vuoroin silmiä, vuoroin vuotavaa nenääni... Kiitos Fanny. Olet suurenmoinen sisko Idalle. Minullakin on sisaria, yksi isoveli sekä yksi nuorempi siskopuoli ja yksi vanhempi siskopuoli. Voin tämän tekstin kautta vain kuvitella millaista tuskaa olen heille aiheuttanut, varsinkin nuoremmalle siskopuolelleni, joka joutui ehkä pisimpään ja hyvinkin läheltä seuraamaan "temppuiluani". Mutta minäkin haluan uskoa, että kaikella on tarkoituksensa. Ja minäkin uskon, että tämä kaikki on lähentänyt meitä, niin minua ja sisariani kuin minua ja vanhempiani. Minuakin ovat läheiseni kautta vuosien auttaneet ja tukeneet. Mutta kuten tekstistäsi hyvin kuvastuu, ei kukaan läheinen oikeastaan voi tehdä muuta kuin olla olemassa; kunkin sairastavan on loppupeleissä itse räpiköitävä suostaan ylös. Mutta "vain" olemalla olemassa läheiset tekevät enemmän kuin koskaan osaavat aavistaa. Kuten rakas Idasi, minäkin elän vielä keskellä omaa taistelutannertani. Mutta ikinä en eio luovuttaa. En ikinä. Kuten ette te läheisetkään ole Idan suhteen tehneet. Ja - ennen kaikkea - kuten ei ole Ida itsekään tehnyt. Kiitos teille ihan jokaiselle.

    Kaikkea hyvää Sinulle, Ihana Fanny, sekä yhtä Ihanalle Idalle, ja teidän Isällenne ja Äidillenne ja Isovanhemmillenne!

    Kaunista, kuulasta syksyn jatkoa!
    Ja onneaponnea opiskeluihin - niin Sinulle kuin Idalle! Teistä tulee kyllä maailman loistavimpia lastentarhanopettajia!

    Suurella Rakkaudella.

    Andrea

    <3


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos aivan ihanasta kommentista Andrea, oon todella otettu. Hienoa, että olet päättänyt ettet koskaan aio luovuttaa. Olet vahva ihminen ja olet aina laittanut ihania kommentteja Idalle. Olen huomannut myös, että olet älyttömän taitava kirjoittamaan!:-) Toivon sulle koko sydämestäni kaikkea hyvää. <3

      Poista
  6. Hei Fanny!

    Kiitos että jaoit omat kokemuksesi, mulla ainakin tuli tippa linssiin tätä lukiessani, varsinkin lopussa. Uskon että susta on ollut korvaamaton tuki Iidalle ja olen niin iloinen että olette selvinneet yheessä vaikeimmat ja synkimmät ajat etkä ole luovuttanut!
    En osaa sanoa mitään järkevää, mutta oli todella ihana lukea tämä postaus ja olet taitava kirjoittaja niinkuin Iidakin :) tsemppiä jatkoon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei! Kiitos paljon kommentistasi, se sai mulle todella hyvän mielen :-). Ihania syyspäiviä sulle! <3

      Poista
  7. Kiitos Fanny tavattoman koskettavasta ja samalla asiallisesta kirjoituksestasi mitä lähiomainen ja varsinkin nuori oman rakkaan siskonsa sairastuessa kokee. Siitä tuli esiin tunteiden myllerrys kuinka itsestä tuntuu niin ahdistavalta, kun ei pysty auttamaan rakkaintaan vaikka sydän haluaisi, mutta sinä autoit paljon, annoit Idalle lämpimän siskon rakkauden olemalla läsnä. Fanny teit suuren työn ja nyt siskosi Idan kanssa kuljette yhdessä lujittuneella sisarrakkaudella raskaitten vuosien jälkeen kohti valoisaa onnellista aikaa.
    Maija

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kauniista kommentista Maija. Uskon myös, että suhteemme on nyt entistäkin lujempi. Suuri kiitos myös teille, kun olette aina minua ja Idaa jaksaneet tukea koko tämän matkan ajan. Teiltä kuulee niin usein niin lohduttavia sanoja. Voimia ja kaikkea ihanaa syksyyn!

      Poista
  8. Moi!!!
    Kirjoitin Fanny niin koskettavasti, että tuli kyyneleet minunkin silmiin. On ihanaa, että Idalla on sinunkaltaisesi rakastava sisko!! Teidän koko perhe on suuri voimavara, teille jokaiselle yhdessä ja erikseen. Idalla on paras mahdollinen, hurjan vahva, tukiverkko rinnallaan kulkiessaan kohti määränpäätään. Olet varmasti vahva sinäkin, lämmin ja rakkautesi perhettäsi kohtaan tuli selväksi lukiessani kirjoitustasi. Kaikkea hyvää sinullekin.
    t. marika

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos marika koskettavasta ja ihanan positiivisesta kommentista. Sait mut iloiseksi. Kivaa syksyä ja kaikkea hyvää :-)

      Poista
  9. Kiitos Fanny kauniista kirjoituksesta. Samastun aikalailla vaikka tarina on tietysti erilainen jokaisen kohdalla. Omaisen on vaikea tietää kuinka auttaa, mutta samoihin päätelmiin olen tullut; olen sisko.

    Muistan hyvin omat hädän tunteet oman siskoni tilasta, erityisesti alkuaikoina, mutta myös useasti matkan varrella. Itselle on jäänyt myös mieleen tolkuttoman kauhistuttavana tilanne jossa siskoni pyörtyi metrosta pois lähtiessään ja kaappasin hänet käsivarsilleni ennekuin hän ehti lysähtämään maahan. Kesti aika tovin ennenkuin kukaan pysähtyi edes auttamaan. Auttaja oli sairaanhoitaja, mutta oli vaikea selittää vieraalle omaa paniikkia "tavallisen pyörtymisen" johdosta. Silloin anoreksiasta ei moni tiennyt, saati mitä kaikkea siitä voi seurata.
    Kaikkea hyvää sinulle ja Idalle
    t. Johanna, Andrean isosisko

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos johanna kommentista. Surullista, kuinka harva ohikulkija todella pysähtyy auttamaan. Ymmärrän hyvin tuntemuksesi. Me riitetään juuri niinä siskoina, olemalla läsnä ja kuuntelemalla. Paljon voimia sulle ja kaikkea hyvää!

      Poista
  10. Hei Fanny ja Ida!

    Luen todella monia blogeja ja monesti vain selailen kuvat ja otsikot läpi. Tän otsikon nähdessäni halusin kuitenkin lukea koko jutun ja oli pakko tulla vielä kommentoimaankin, vaikka teen sitäkin todella harvoin :D

    Mulla ei ole sisaruksia, mutta tää oli silti tosi koskettava teksti. Ihailen sua Fanny, miten paljon olet jaksanut tukea Idaa ja elää vielä lisäksi omaa elämääsi. Jo tän tekstin kirjoittaminen ja kommenteihin vastaaminen osoittaa, miten paljon välität Idasta, samoin kaikki jutut mitä teet yhdessä hänen kanssaan. Jos mulla olisi sisko, toivoisin, että se olisi samanlainen kuin sinä.

    Olin Idan kanssa kerran lyhyen aikaa samalla osastolla ja muistan, kun tulit aina tosi iloisen ja reippaan näköisenä moikkaamaan Idaa ja lähditte yhdessä uloskin. Mullekin tuli aina hyvä mieli, kun vaikutit niin onnelliselta, vaikka ilmeisesti peitit kaikki tunteet ja halusit esittää Idalle reipasta :/ Harvoin ajattelee, miten paljon läheisetkin on kärsineet :/ Aattelin kuitenkin aina sut nähdessäni, että Idalla on kyllä tosi ihana sisko!

    Ja Idalle, ihanaa että olet päässyt eteenpäin! Vaikka oon lukenut vain satunnaisesti sun tekstejä, niin huomaana kyllä ihan selkeästi, miten paljon olet edistynyt. Ja kaikki harrastukset ja koulun aloittaminen, tosi hieno juttu, että ne on nyt mahdollisia! Jatka samaan malliin, uskon, että susta on vaikka mihin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei ! Kiitos tosi ihanasta kommentistasi:) Se sai mulle tosi hyvän mielen ja tuntuu, että olen ainakin jotain tehnyt elämässä oikein.

      Läheiset kärsivät syömishäiriöstä hyvin hyvin paljon. Syömishäiriö rajoittaa, sotkee ja tuo surua sairastuneen perheeseen ihan mielettömän määrän ja minustakin tuntuu, että olen aika ajoin elänyt täysin Idan sairauden mukaan ja ehdoilla, oma itseni on jäänyt täysin taka-alalle.

      Ehkä osastovierailuilla olinkin joskus iloinen, vaikka luulen ison osan "onnellisuudesta" olleen pelkkää kulissia. Tsemppasin, koska uskon, että positiivisuus tarttuu ja toivoin tartuttavani siitä osan Idaankin ja ehkä joihinkin muihinkin potilaisiin. Jos olisin näyttänyt suuren ahdistukseni siellä, uskon, että siitä olisi aiheutunut Idalle vain lisää ahdistusta. Idalla ei kuitenkaan ollut voimavaroja minua lohduttamaan tai kuuntelemaan murheitani. Ajattelin, että kestän kyllä sen lyhyen vierailuajan vaikka teeskennelleen iloista, näytän sitten negatiiviset tunteet muualla, ne eivät kuuluneet siihen paikkaan. Vaikea selittää, mutta toivon, että ymmärrät.

      Kiitos ihanasta tsemppauksesta siis niin minulle kuin idallekin ! Toivon sulle kaikkea hyvää ja onnea elämääsi :)

      Poista
  11. Tää kosketti mua tosi paljon, ja oli ihanasti kerrottu. Itse sairastan vakavaa anoreksiaa ja olen osastojaksolla nyt. Yritän haalia toisten tarinoita ja tämä oli yksi ihanimmista. Niin aito. Ihanaaa ;')

    elanpaivakerrallaan.blogspot.fi (Anoreksiatarinani)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon kommentistasi, oon todella otettu siitä. Voimia sulle hurjasti!<3

      Poista
  12. Hirveää että teillä on ollut tälläistä, olen ylpeä teistä että olette jaksaneet taistella, voimi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitos myötatunnosta:-) Hyvää talve jatkoa sulle:-)

      Poista
  13. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  14. Hei fanny! En tiedä miten sanoisin tämän mutta blogi tekstisi avasi silmäni. Olen jo pitkään epäillyt että saattaisin sairastaa anoreksiaa. Nyt vasta tämän blogi tekstin jälkeen ymmärsin että anoreksiani vaikuttaa myös ympärilläni oleviin ihmisiin. Kiitos ihanasta blogi tekstistäsi ja voimia sinulle ja siskollesi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei! Anoreksia on kieroista kieroin, kun annat sille pikkusormen, se vie koko käden. Joten on todella tärkeää, että hankut itsellesi apua välittömästi. Paljon voimia sulle ja muista, että riität sellaisena kuin olet.

      Poista
  15. Hei Fanny
    Olipa koskettava tarina, ihan kurkkua alkoi kuristaa, kun mietin omaa siskoani ja kaikkea, mitä hän minun vuokseni on joutunut kokemaan. Seuraavalla kerralla, kun häntä näen, osaan pyytää anteeksi kaikkea sitä tuskaa, jota hänelle joskus aiheutin. Kiitos, että avasit sydämesi meille ja samalla myös minun silmäni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommenntistasi, syömishäiriöstä kärsii kyllä kovasti ihan koko perhe. Kaikkea hyvää sinulle ja tsemppiä hurjasti!<3

      Poista
  16. hei,
    kiitos tästä tekstistä.
    voimia ja rakkautta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi, olen todella otettu jos tästä on jollekin apua. Kaikkea hyvää sulle <3 !

      Poista
  17. Sanottava että olen ite sairastanut anoreksiaan, en koskaan päässyt hoitoin sain mahdollisuuden pari kuut ennenku täytin 18.v kieltäydyin siit... En vielkään oo kunnos kunnol muut paremmalla pyöliskolla oon täl hetkel yli 20.v, hain tänään läheisen kertomust anoreksiast muut niit oli toos vähän tää oli eka minkä luin ja avas kyl silmäni sil mitä muut kokenut

    VastaaPoista
  18. Kiitos kommentistasi. Läheiset kokevat kyllä niin paljon kaikkea ja olenkin ollut huolissani siitä, ettei esimerkiksi sisarusten ääni tule kunnolla kuuluviin. Hyvä, että voin edes vähän auttaa asiaa tällä tekstillä. Hurjasti voimia ja sinnikkyyttä sinulle. Muista pyytää apua, kun sitä tarvitset. Hyvää joulunodotusta!

    VastaaPoista
  19. Kiitos tästä tekstiatä.<3 meillä pikkusiskon anoreksia selvisi noin kuukausi sitten ja huomaan tässä sinun tarinassasi aika paljon yhtäläisyyksiä, nyt tuntuu aika epätoivoiselta ja raskaalta varsinkin kun odotan opiskelupaikkaan hyväksymistä(10.-15.6. Tulee tieto) ja en tiedä onko se väärin lähteä tässä tilanteessa muualle opiskelemaan kun pitäisi olla tukena.... Ehkä tämä tästä ajan mittaan.

    VastaaPoista
  20. Kiitos kommentistasi. On varmasti raskasta aikaa, ja ymmärrän, että päätös on vaikea. Muista kuitenkin, että sinun täytyy elää omaa elämääsi. En siis osaa sanoa kuinka sinun tulisi tässä tilanteessa toimia, mutta jos päätät ottaa opiskelupaikan, ei siitä tarvitse potea lainkaan huonoa omaatuntoa. Voimia sinulle ja koko perheellesi. Mahdollisimman ihanaa kesää ! :-)

    VastaaPoista