Pakkoliikkumiskierteestä kohti vapautta

Tapasin viime viikolla fysoterapeuttia, jonka kanssa kävimme yhdessä läpi suhdettani liikuntaan ja liikuntahistoriaani. Nykyisen suhteeni rakentaminen liikuntaan on ollut monivaiheinen ja vaikea prosessi, joka on vaatinut paljon työtä, ja matkani tavoitetilanteeseeni on vielä kesken. Tässä tekstissäni jaan hieman matkaani kanssanne pakon saneleman historiani kautta nykytilanteeseen. Ehkäpä se voisi antaa jollekin teistä, jotka kamppailette pakkoliikkumiskierteessä niin tunteen ymmärryksestä sen suhteen,että todella tiedän, miten piinallinen tilanne voi olla, mutta myös toivoa sen suhteen, että myös tämä suhde on korjattavissa ja asiat ovat muutettavissa.

Terveenä suhtautumiseni liikuntaan oli rentoa ja hyvinkin ongelmatonta. En koskaan ole kuulunut aktiiviliikkujiin tai harrastanut juurikaan hikiliikuntaa, jollei sairausvuosiani lasketa mukaan. Ollessani terve en koskaan kompensoinut liikunnalla syömisiäni, liikuin silloin ja siten kun se tuntui minusta hyvältä ja miellekkäältä. En tavoitellut liikkumisella kaloreiden polttamista tai erityisen lihaksikasta kehoa. Olin pääsääntöisesti tyytyväinen kehooni ja syömiseni oli niin huoletonta, etten liittänyt liikuntaa näihin asioihin. Minulle liikunta edusti kyllä myös hyvinvoinnistani ja terveydestäni huolehtimista, mutta ennen kaikkea mukavaa yhdessä oloa, rentoutumiskeinoa ja kivaa harrastamista.

Vaikka en mikään aktiiviliikkuja siis ollutkaan, nautin pitkistä kävelylenkeistä parhaan ystäväni kanssa säännöllisen epäsäännöllisesti kauniissa luonnossa. Tai oikeastaan tuota kaunista luontoa ei edes tarvittu: kävelimme jo kaikki ala-asteen välitunnit ympäri pihaa ja juttelimme kaikesta maan ja taivaan välissä. Liike pisti ajatukseni liikkeelle ja siten minun oli aina helpompi puhua asioistani kuin paikoillaan istuen. Lisäksi säiden salliessa pyöräilin ajoittain paikasta toiseen ihan vain sen vuoksi, että se oli niin kätevää ja joskus tein pidempiä pyörä- ja juoksulenkkejä, koska nautin suunnattomasti vauhdin huumasta. Lukion alussa aloitimme parhaan ystäväni kanssa myös show-tanssin, jota harrastimme hymyssäsuin ja josta muodostui meille hyvä tekosyy tavata säännöllisesti myös koulun ulkopuolella. Pakko oli kuitenkin kaukana näistä harrastuksistani, vaan päinvastoin ne tuottivat minulle iloa ja nautintoa.

Sairastuessani tämä asia kuitenkin valitettavasti muuttui. Vaikka sairauteni alkoikin syömisellä oireilulla, astui hyvin pian kuvioihin myös pakkoliikunta. Muistan sairauteni alkuajoilta yksinäiset juoksulenkit ympäri puistoa, koska oli vain pakko päästä kuluttamaan juuri syödyt kalorit ja rankaisemaan itseäni. Yhtäkkiä liikuntaani tulivat mukaan ennen minulle tuntemattomat säännöt ja itseni piiskaaminen sen avulla.

Suurimmassa kuopassa ollessani fysiologia kuitenkin pisti kapuloita rattaisiin ja rajat liikkumiselleni. Energiansaantini oli kertakaikkiaan olematonta ja painoni laskiessa yhä vaarallisempiin ja vaarallisempiin lukemiin, kuntoni heikkeni niin, etten jaksanut juuri sängynpohjalta nousta. Olin saanut luvan lääkäriltä vajaan vartin mittaiseen kävelyyn koirani kanssa, jonka suoritin kovien ponnisteluiden tuloksena toista jalkaani perässä raahaten.

Vaikka pakkoliikkumisesta olen siis kärsinyt näistä ihan sairauteni alkuajoista lähtien, varsinainen käänne huonompaan suuntaan siinä tapahtui kuitenkin, niin hullulta kuin se kuulostaakin, pakkohoitoni aikana. Kuten olen kertonut, tunsin, että siellä minulta riistettiin kaikki itsemääräämisoikeus ja kontrolli, ja tunsin jääväni siellä aivan yksin ajatuksieni kanssa, sairauteni armoille. Kun en sitten voinut enää säädellä syömistäni, enkä saanut tarvitsemaani tukea, jotta olisin ollut valmis kotrollistani luopumaankaan, aloin jumpata salaa huoneessani. Hypin ja pompin päivät pitkät yksin. Pakkoliikkumistani tietysti yritettiin rajoittaa monin keinoin, joista järeimpänä esimerkkinä oli vierihoito, mutta käytin silti kaiken mahdollisen ajan jumppaamiseen, heräsin sitä tekemään jopa yöllä.

Pakkohoitoni päättyessä olin yhä vakavasti koukussa liikkumisen tuomaan kontrollin tunteeseen. Parantunut kuntoni ei suinkaan antanut minulle rauhaa sairailta ajatuksiltani, vaan vain entistä enemmän voimia ja myllyä pakkoliikunnan myllyyn, koska en ollut mukana sitä kukistamassakaan, vaan se oli yritetty epäonnistuneesti riistää minulta väkikisin. Kuntoni sitten heiketessä uuudelleen pakkoliikunta ei kuitenkaan ottanut loppuakseen, vaan jostain sain aina kerättyä uskomattomia voimia sen jatkamiseen. Edes seuraavat osastojaksot eivät saaneet valitettavasti tätä kierrettä katkaistua. Ainoa rajoite, joka tuntui tehoavan minuun oli toisen ihmisen läsnäolo ja yhdessä liikkuminen, jolloin sain apua esimerkiksi vanhemmiltani ja kotihoitajaltani.

Lopulta ajauduinkin tilanteeseen, jossa tarvitsin toisen ihmisen jatkuvaa läsnäoloa, jotta en olisi kuluttanut kaikkea aikaani liikkumiseen. Olin syvällä pakkoliikkumiskierteessä, ja kontrollini liikkumiseeni oli kadonnut täysin. Silloin myönsin ensimmäistä kertaa, että tarvitsin tilanteeseen apua. Toisten tiiviin tuen ja ennen kaikkea orastavan oman motivaatioini avulla sainkin sitten asian jonkinlaiseen järjestykseen, vaikka liikuinkin yhä aivan liikaa kuntooni suhteutettuna.

Viimeinen osastohoitoni olikin pakkoliikkumiseni osalta voittoisampi kuin edelliset, olinhan ennen sitä saanut valtavasti arvokasta tukea sen kitkemiseen. En enää missään tapauksessa halunnut ajatua samaan tilanteeseen kuin pakkohoitoni aikoihin, jolloin ruokamääriä jouduttiin vain jatkuvasti kasvattamaan ahdistuksen kasvaessa samalla ja jossa jouduttiin lopulta turvatutumaan, kuten edellä kuvasin, yhä kauemmas pois omasta vapaudestani. Yksinkertaisesti tein päätöksen, etten enää harrasta mitään liikuntaa salaa.

Tällöin osastolla ollessani rehellisesti sanoaksieni motivaationi pakkoliikkumisen kitkemiseen eivät kuitenkaan olleet mitään kovin kauaskantoisia. Yksinkertaisesti halusin selvitä pienemmällä ruokamäärällä ja siten pienemmällä ahdistuksella. Osastolta kotiutuessani on ajatuksissani ja suhtautumisessani kuitenkin vihdoin tapahtunut suuri käänne myös tämän asian osalta, nimittäin minulle tuli oikea halu itse rajoittaa oman itseni takia liikuntaa ja aloin nähdä sen tavoittelun askeleena kohti normaalimpaa arkea ja elämää, jota kohti olin kovasti pyrkimässä.

Tällöin, kun sitten kotiuduin noin puolitoista vuotta sitten osastolta tiesin, että jonkin olin muututtava. Olin ensikertaa itse valmis pitämään liikuntani kurissa, vaikka aluksi tarvitsinkin siihen myös ulkopuolista tukea tai oikeutusta muun muassa tekstiviestien avulla. Muutos oli kuitenkin tapahtunut, enkä enää liikkunut salaa tai kanavoinut ahdistustani liialliseen liikkumiseen.

Tämän ratkaisevan käänteen jälkeen on kehitys suhteessani liikuntaan ollut positiivinen, ja olen edennyt asian suhteen pienien ja välillä isompienkin muutosten kautta kohti tavoitettani, vaikka aivan perillä en ole vieläkään. Osastolta kotiutuessani aloin käyttää rutinoitumistani ja sääntöjen luomista liikuntaan omaksi hyödykseni alkaessani vähentämään liikuntaani. Minua liikuntani aisoissa pitämisessä auttoivat näin ollen yhdessä isäni kanssa suunnitellut liikuntamäärät, joiden avulla sain ikään kuin oikeutuksen pysyä niissä määrissä. Etenkin aluksi energiankulutus liikkumiseni avulla pysyi kuitenkin sitkeästi ajatuksissani, ja rauhoittuminen ja rentoutuminen oli yhä minulle vaikeaa, jopa ahdistavaa.

Kutn tilanteeni sitten lähti parantumaan, tiedostin kuitenkin hyvin, etten kuntoni lähtiessä pikkuhiljaa korjaantumaan saisi enää pudota samaan sudenkuoppaan kuin aikaisemmin. Toisin sanoen en saisi enää lähteä Mörön suunnitelmien mukaan jatkuvasti lisäämään liikuntaa, vaan sen tahtoa uhmatakseni päätin toimia juuri päinvastoin. Vaikka painoni siis nousi, aloin samalla, kun kasvatin ruokamääriäni, säännöllisesti myös vähentää liikkumistani. Tämä aiheutti tietysi ahdistusta, mutta Mörkö sai puukoniskun rintaansa kerta toisensa jälkeen, ja pikkuhiljaa pakot alkoivat lieventyä, ja nyt olen pakkoliikkumiseni kitkemisen ja normaalin suhteen liikuntaan luomisen osalta paremmassa tilanteessa varmasti kuin koko sairaushistoriani aikana.

Jotta tekstini ei kuitenkaan venyisi aivan mahottoman pitkäksi, ajattelin vielä uudessa tekstissäni valottaa lisää ajatuksiani nykytilanteestani, sen saavutuksista pakkoliikkumisen kitkemiseksi, tavoitteistani ja siitä miten olen kohti tavoitteitani edennyt ja toisaalta vielä myös niistä ongelmakohdista, joita suhteeni liikuntaan yhä sisältää.

Siihen asti toivotan teille kaikille liikunnan aitoa iloa, unohtamatta nautinnollisia rentoutushetkiä!

<3: Ida

Kuva: http://4.bp.blogspot.com/-ckp0iwRYqyk/UQWc6QWF4KI/AAAAAAAACLw/
BweuLaWLiZk/s320/201222922542731469.jpg