Jännityksestä huolimatta ensimmäiset tuntini valitsemallani ranskankurssilla sujuivat hyvin. Mörkö ei häirinnyt keskittymistäni, kun aamupuuro lämmitti vielä mukavasti mahassa eikä pakkoajatuksille riittänyt pääkopassa enää tilaa, vaan sen syrjäyttivät uuden oppimisen riemu ja muistot kauniista kielestä. Huomasin keskustelevani muiden kurssilaisten kanssa, kiinnostuvani heidän tarinoistaan ja, mikä tärkeintä, kuuluvani joukkoon, opiskelijana opiskelijoiden joukossa. Ranskankielikin taipui vielä suussa jotenkin monen vuoden tauon jälkeen.
Jo ensimmäisillä tunneilla tämä kaikki hyvä, siis se innostus, jolla otin vastaan uudenlaisen elämäni, jossa sairauden ympärille mudostuneet rutiinit vaihtuvat pikkuhiljaa normaalimpaan arkeen, hyvä olo ryhmään kuulumisesta, opiskeluista sinänsä sekä siitä, kuinka sain olla muiden seurassa ihan vain Ida, en Anorektikko Ida, sai minut tuntemaan paitsi onnea, samalla myös ylpeyttä itsestäni. Yliopiston porteista sisään astuessani tiesin: olin päässyt pitkälle, ja olin saanut paljon.
Opiskeluihin paluu oli minulle nimittäin jälleen yksi konkreettinen ja selkeä merkki siitä, kuinka olen päässyt toipumisessani eteenpäin. Olen nyt niin psyykkisesti kuin fyyisestikin saavuttanut sellaisen kunnon, jossa minulla on voimia opiskella. Tämän edellytys on ollut paitsi yleisen jaksamiseni lisääntymien somaattisen kunnon vahvistumisen myötä, myös se, että toipuminen ja sairaus eivät vie enää kaikkea aikaani ja energiaani. Vielä vaikkapa vuosi sitten opiskeluihin paluu ei olisikaan ollut mahdollista, sillä vielä tuolloin sairaat rutiinini täyttivät ja aikatauluttivat liikaa päivääni eikä psyykeeni saati sitten somaattinen kuntoni olisi jaksanut yhtään ylimääräistä stressitekijää elämääni. Nyt kuitenkin olen vahvistunut kaikella tapaa ja sairaus alkaa selvästi pikkuhiljaa siis väistyä elämästäni, joka alkaa täyttyä sillä Oikealla Elämällä.
Paitsi ajatellen sitä, millainen saavutus opiskeluihin paluu minulle oli, opiskeluihin paluu olikin minulle tärkeää myös siksi, että se oli jälleen askel kohti sitä nuoren, terveen naisen elämää, elämää, jota eivät rajoittaisi sairauden säännöt, kiellot ja rajoitukset, elämää johon kuuluisi kaikki se tavallinen. Tavallisella elämällä tarkoitan tässä tapauksessa sellaista, johon kuuluvat muun muassa opiskelut, ihmissuhteet ja tuleva työ lasten parissa, siis normaali arki kaikkine askareineen. Opiskeluihin paluu antoikin minulle valtavasti toivoa siitä, että joku päivä elämäni olisi sitä ihan tavallista, ihan kokonaan. Sillä, kuten hoitajalleni viime tapaamisessani kuvailin, en enää ainakaan tällä hetkellä kaipaa elämääni suuria kokemuksia tai euforian tunnetta, olen käynyt ihan tarpeeksi läpi ääripään kokemuksia sairauden aikana. Kaikkein eniten minä sen sijaan unelmoin siitä ihan tavallisesta arjesta, jossa en ole oikeasti ollut kiinni vuosiin ja jota olen vihdoin tavoittamassa.
Ja se, että tämä tavallisen arjen rakentaminen on muun muassa opiskeluihin paluuni myötä alkanut, antaa minulle valtavasti toivoa myös toipumiseni suhteen, sellaista toivoa, joka mielessäni alkaa syrjäyttää myös toipumiseen liittyviä pelkojani. Kuten edellä kuvasin, antaa se ensinnäkin toivoa siitä, että vielä saavutan sen tavallisen arjen ihan kokonaan ja pystyn siinä ohella luopumaan sairaudestani. Mutta lisäksi se valaa minuun uskoa ja toivoa sen suhteen, että KUN luovun anoreksiasta, osaan kyllä täyttää sen tuoman tyhjyyden jollakin, nimittäin Elämällä. Koulun penkillä ranskaa tavaillessani tunsin nimittäin itseni onnelliseksi ja helpottuneeksi siitä, että minulla oli koulunpenkki, johon palata. Tunsin, että minulla oli paikka tässä maailmassa. Ja tunnin jälkeen olin entistä varmempi siitä, että vielä minä sen paikan täyttäisin, ihan kokonaan.
Kaikesta innostuksestani huolimatta olen kuitenkin tietoinen myös opiskeluihin paluun mukanaan tuomista riskeistä, ja pidän ne mielessäni. Olen nimittäin luonteeltani melko vaativa itseäni kohtaan, jopa perfektionistinen. Ja tämän piirteeni vuoksi olen joskus ylisuorittamisella ajanut itseni lähes loppuun saakka. Lisäksi nimenomaan stressi on sellainen asia, joka on saanut minut aiemminkin turvautumaan oireiluun.
Toipumiseni etenemisen myötä olen käynyt läpi kuitenkin valtavan itsetutkiskeluprosessin sisälläni, ja oppinut sen myötä tuntemaan itseni paremmin. Ja edellä kuvaamani riskit tiedostaen ja itseni tuntien aloitinkin opiskelut varovasti ja maltilla. Päätyöni on edelleen toipuminen, ja kaikki muu tulee sen ohella. Tämän vuoksi aion huolehtia siitä, että tämä opiskeluihin paluu ja muu elämä vetävät minua kohti sitä tavallista, oikeaa elämää, eivätkä liialla kuormittavuudellaan vedä minua vain yhä syvemmälle sairauden syövereihin. Aionkin myös tässä asiassa noudattaa periaatettani edeten pienin askelin, omaan tahtiini, ja ottamalla uusia haasteita sitä mukaa kun tunnen olevani valmis. Luottoni itseeni ja tämän periaatteeni toteutumiseen ovatkin melko korkealla juuri siksi, että olen oppinut yhä paremmin kuuntelemaan itseäni, omaa jaksamistani ulkopuolelta tai sisältäni tulevien velvoitteiden tai pakkojen sijaan Ja tätä uutta taitoani aion käyttää hyväkseni, niin nyt kuin elämässäni tulevaisuudessa, sillä niin kiitollinen olen tästä taidostani.
Koska luotto itseeni ja omiin voimiini on siis riskeistä huolimatta melko korkealla, aionkin kääntää opiskeluihin paluun vahvuudekseni mahdollisen takapakin pelkäämisen sijaan. Aion imeä jokaisesta niistä edellä kuvailemistani onnen ja ylpeyden tunteista, jokaisesta toivonhippusesta voimaa ja tsemppiä taisteluuni, siis sitä kuuluisaa, kovasti peräänkuulumaani motivaatiota. Sillä jo ensimmäisellä tunnilla tiesin: tämä on sitä, mitä minä haluan elämältäni.
Vaikka tiesin siis opiskeluihin paluun olleen riski, oli se minulle rohkea, tärkeä ja Iso askel kohti sitä tavallista, normaalia elämää. Ja vaikka matkani on vielä kesken, hetken tunsin, kuinka koulunpenkillä istui yhä se sama vanha Ida, joka olin vuosia sitten, ilman Mörköä rinnallaan. Tai ei sittenkään, siellä istui itseään entistä enemmän kunnioittava, kovan elämänkoulun käynyt Ida, joka nautti jokaisella solullaan Elämästä, hyvinkin tavallisesta sellaisesta.
<3: Ida
Kuva: http://3.bp.blogspot.com/-m2TiHK3BnKk/UCp8XRpSu1I/AAAAAAAAAe8/LGxDGEeTt8g/s1600/koulu.jpg
Toivon sinulle paljon rohkeutta ja voimavaroja tulevaan! On upeaa, että olet kyennyt palaamaan opintojesi pariin ja ennen kaikkea tietysti se on hienoa, että nautit elämästäsi tässä ja nyt! Olen onnellinen puolestasi :)
VastaaPoistaKiitos Ihanasta kommentistasi Satua! Kaikkea tuota samaa hyvää toivon myös Sinulle koko sydämestäni! <3 Ja ainakin sen perusteella, mitä olen saanut blogistasi sanoa, myös Sinä olet oppinut hyvin nauttimaan tästä hetkestä ja sen pienistä onnen aiheista! :)
PoistaOlen niin onnellinen puolestasi Ida! Olet todellakin ottanut taas aimo askeleen kohti sitä normaalia arkea, ilman sairautta. Ymmärrän, kuinka jännittynyt varmasti olit ennen ensimmäistä luentoa ja täynnä intoa ja varmasti myös epävarmuutta. Palaaminen yliopistomaailmaan pitkän tauon jälkeen ei tapahdu sormia napsauttamalla, vaan vaatii pientä totuttelua. Onkin todella hienoa, että tiedostat riskit ja palastelet siirtymisen ottamalla yhden kurssin kerrallaan, et ahmi liikaa heti alkuun. Varmasti kurssi vei mennessään ja uskon, että nautit täysin rinnoin siitä vapauden ja yhteisöllisyyden tunteesta, joka luennolla vallitsi. Et ole todellakaan leimautunut anorektikko-Idaksi, vaan olet yksi innokas opiskelija muiden joukossa. Saat maistella opiskelijan arkea, mutta silti pitää päätyön, eli toipumisen ykkösenä tärkeysjärjestyksessä.
VastaaPoistaOlen ylpeä sinusta Ida! Ihania syyspäiviä uuden oppimisen pyörteissä! <3
Kiitos Ihana Nell taas kommentistasi! Olet aivan oikeassa siinä, että opiskelumaailmaan ja sitä myötä tavallisempaan arkeen palaaminen tuntui kertakaikkisen Upealta kaikesta siitä jännityksestä huolimatta. Mutta se onnistui ja tuntui niin hyvältä ainoastaan siksi, että nyt todella minulla riitti siihen voimia ja tunsin olevani siihen valmis. Ja yhäkin pidän mielessäni niin riskit kuin senkin, että päätyöni on edelleen toipuminen.
PoistaMuistathan myös Sinä kuunnella itseäsi toipumisessa ja siihen normaaliin elämään palaamisessa ja ylipäätään arjessasi muistaen, että Sinunkin tärkein tehtäväsi on tällä hetkellä vielä se toipuminen? Minulla meni todella pitkään, että se päätyöni, eli toipuminen vei aivan kaiken energiani ja voimani, ja silti tunsin olevani ihan omilla äärirajoillani. Tässä valmiissa maailmassa ei ole mihinkään kiire, ja kun hoidat tuon päätyösi nyt kunnolla, osaat nauttia siitä Oikeasta Elämästä sitten täysin siemauksin sitten KUN sen aika on.
Tsemppiä siis itsestäsi huolehtimiseen Ystävä! <3
kuulostaa mahtavalta! paljon tsemppiä opintoihin! <3
VastaaPoistaKiitos kannustuksestasi Birdy! Samoin tsemppiä Sinulle! <3
PoistaUpeaa<3 tuolla koulussa on kyllä ihania ihmisiä ja opettajia kuten tänäänki tuli taas todistettua;-). Tärkeintä sulle nyt on ottaa rauhassa eikä vaatia itseltäs liikaa, kuten totesit päätyö on nyt toipuminen. Toipumisen jälkeenkin nämä täytyy muistaa! Tsemppiä, intoa ja iloa opiskeluun<3 :-)
VastaaPoistaKiitos Rakas taas kommentistasi! Kyllä se niin vain on, että opiskeluihin, kuten kaikkiin muihinkin asioiin elämässä pätee se, että on helpompi palata, kun tuntee itsensä tervetulleeksi ja tuntee itse sisimmässään, että paikka, johon palaa, on oikea. Ja nämä asiat ovat minulla, kuten Sinullakin, opiskeluiden osalta kunnossa, minkä tosiaan se eilinen taas todisti. Lämmin kiitos siitä vielä Sinulle!
PoistaNyt toivotan Sinullekin samoin jaksamista ja intoa opiskeluihin! Sinusta tulee kyllä maailman paras lastentarhanopettaja (minun lisäkseni siis)! :) <3
Upeaa, Ida! Olet saavuttanut tärkeän pisteen toipumisessasi, kun olet jaksanut ja kyennyt ottaa opiskelun haasteen toipumisesi rinnalle! Ja on todella hienoa, että olet kyennyt rajaamaan opiskelusi yhteen kurssiin, jotta toipuminen tosiaankin pysyy sinä tärkeimpänä päätyönäsi. Ranskankielen kurssi on varmaan mitä oivin aloitus, sillä sehän taitaa olla Sinulle kovin rakas... ;) On hienoa, että koet taas kuuluvasi yhteisöön, joka on Sinulle mieleinen, ja, että koet todellakin löytäneesi ihka oman oikean alasi. Tulet olemaan upea lasten parissa! On niin ihanaa lukea, kuinka todella nautit elämästäsi ja viihdyt oman arkesi parissa!
VastaaPoistaKaikkea hyvää ja ennen kaikkea Voimia opiskeluihisi!
<3<3<3
Kiitos Sinullekin kommentistasi Ystäväni! On aivan uskomattoman Ihanaa, suorastaan Ihmeellistä, kuinka omasta tilanteestasi huolimatta jaksat kannustaa täällä blogimaailmassa kipusiskojasi. <3
PoistaVoin todella vakuuttaa, että kun pikkuhiljaa uskaltaa luopua niistä sairauden luomista pakoista ja säännöistä, niin kyllä, kyllä se elämä alkaa maistua, ja siitä oppii nauttimaan, kuten minullekin on käynyt. Ja kun uskaltaa kurkistaa elämään sen sairauden luoman kuoren alta, niin huomaa, että kyllä meille jokaiselle on olemassa paikka tässä maailmassa. Minä olen vihdoin löytämässä omaani, ja aivan samoin Sinäkin vielä löydät omasi.
Halaus <3
Hei Ida!
VastaaPoistaAivan ihanaa kun olet taas koulunpenkillä! Eikö tunnu ihan taivaalliselta saada maistaa sitä tavallista elämää taas kerran? Pakko taas sanoa että kuljet jalanjäljissäni! Eihän siitä ole kuin pieni henkäys siitä kun itse ensimmäisen kerran kaikkien sairausvuosien jälkeen astuin "koulunpenkille" kuntoutuskurssin merkeissä! Ja ihan samoin minä jännitin sitä ensimmäistä aamua vain todetakseni että niin kaikki muutkin jännitti ihan yhtä lailla! Ja sain kokea olevani Katarina, en anorektikko-Katarina! Ehkä vielä enemmän sitten kun menin työharjoitteluun sain kokea miten ihanalta tuntui olla taas yksi muiden joukossa työporukassa ja näin kuulua joukkoon! Ja tässä samaisessa paikassahan olen nyt osa-aikatyössä :))
Ihan samoin kuin minä joudun asettamaan rajat sille minkä verran jaksan töitä tehdä niin sinäkin osaat nyt ottaa opiskelun maltillisesti ja omia voimavaroja kuunnellen! Ja mitä tärkeintä, tiedostat ne vaarat jotka oma persoonallisuutesi perfektionismin myötä tulevat ja voivat saada Mörön aktiiviseksi. Just sitä mistä kerran juttelimme, eli kun tiedostaa ne vaarat mitkä ovat ennen saaneet sairauden valloilleen osaa myös ajoissa niihin tarttua eikä ajautua uudestaan sairauden syövereihin. Varmaan yksi syy siihen kun paino alkaa uudestaan laskea on just se että sitä sulkee silmänsä varoitusmerkeille ja vaaroille vaikka ne ehkä tietää tai sitten niitä ei ole ollenkaan ajatellut. Kun ne tiedostaa ja osaa ikään kuin ennaltaehkäistä niin toipuminen on hyvällä mallilla, juuri niin kuin sinulla Ida! Mahtavaa!
Lämmin halaus <3<3<3
Hei Katarina! Ja ISO kiitos taas kannustavasta kommentistasi! On niin mukavaa, kun olet rohkaistunut jakamaan omaa tarinaasi, sillä se antaa niin minulle, kuin varmasti monelle blogini lukijallekin valtavasti voimia ja toivoa. <3
PoistaMinullekin ajatus siihen tavalliseen arkeen siirtymisestä ja esimerkiksi juuri opiskeluihin paluusta on tuntunut välillä niin kaukaiselta ja jopa mahdottomalta. Mutta nimenomaan Sinun esimerkistäsi olen saanut toivoa sen suhteen, että pitkänkin matkan päästä se on mahdollista saavuttaa.
Ja, sen saavuttaminen onnistuneestihan edellyttää nimenomaan tuota omien rajojen asettamista. Ja tämän taidon oppiminen on mielestäni nimenomaan sitä kypsymistä ja voimistumista, jota toipuminen edellyttää. Miten hienoa, että olemme sen jalon taidon oppineet! Ja siinä omien rajojen asettamisessa on juuri tärkeää, paitsi se itsensä kuuntelu, myös tuo mainitsemasi itsensä tunteminen omien "heikkojen kohtien" kautta.
Olen kaiken lukemani ja kuulemani perusteella niin vakuuttunut siitä, että Sinä olet oppinut niin hyvin tuntemaan itsesi ja sairautesi, ja ne "vaara paikkasi", että Sinulla ei paluuta enää ole. Saavutat sen Oikean elämän aivan kokonaan vuorenvarmasti, ja osaat varmasti nauttia ihan tavallisistakin asioista kokemuksiesi vuoksi paljon paremmin kuin moni muu, vaikkapa esimerkiksi juuri työnteosta. Ja minä tulen jalanjälissäsi, ihan varmasti! <3
Hei Ida!
VastaaPoista"Yliopiston porteista sisään astuessani tiesin: olin päässyt pitkälle, ja olin saanut paljon." Tässä on varmaan yksi koko tekstin koskettavimmista lauseista, tai ainakin minulle. Tunne, kun huomaa olevansa tilanteessa, joka on ollut vain kaukainen haave, välillä täysin peittynytkin sairauden sotkuun.. ja sitten, olet siinä. Kaikki on tavallista, mutta sisälläsi tiedät, että hetki on ainutlaatuinen - jotain tapahtui ja tapahtuu.
Omassa terapiassa on viimeaikoina puhuttu paljon "terveestä" ja "sairaasta", miten raja määritellään ja kuka sen vetää. Meille perfektionisteille terve ja jaksaminen ylipäätään, kun saattavat tarkoittaa jotain kovin erityistä ja ihmeellistä. Kuten muutkin ovat jo kommentoineet ja sinä tekstissäsi kirjoitit, on kaikkein tärkeintä opetella ja oppia tunnistamaan rajansa ja myös hyväksyä ne. Siinä Sinä olet mielestäni tehnyt todella hienoa työtä!
Muumeissa näkymätön lapsi tulee hiljalleen taas näkyväksi. Ei kerralla, mutta hitaasti ja varmasti. Jatka Sinäkin omalla vauhdillasi, se selvästi toimii <3
Voi kiitos Ihana Jen Sinullekin taas Ihanasta ja kannustavasta kommentistas! On niin Ihanaa, kun saamistani kommenteista huokuu aina sellainen positiivisuus. Toivon, että Sinäkin osaat soveltaa sitä myös oman toipumisesi tueksi. <3
PoistaOlet tosiaan oikeassa siinä, että toipuessaan sitä huomaa pienien, itselle merkityksellisien asioiden ja haaveiden toteutuvan pikkuhiljaa, vaikka ne joskus ovatkin olleet vain kaukaisia unelmia, jota ei ole oikein edes uskaltanut myöntää edes itselleen. Siksi toipumisprosessissa onkin hyvä välillä pysähtyä miettimään, mitä tavoittelee, mistä unelmoi, ja pikkuhiljaa alkaa maalata niitä tulevaisuuteensa. Ja eräänä päivänä heräät huomaamaan, että unelmasi on todellisuutta, tai jos elämä tuleekin eteen toisenlaisena, kaikesta huolimatta osaat nauttia myös siitä. Ja juuri tämä elämästä nauttimisen ja sen tulevasta haaveilun oppiminen ovat parhaita asioita minun mielestäni toipumisessa.
Ja mitä tulee tuohon toipumisen määritelmään, josta kirjoitat, niin mielestäni se ei ole kiinni kiloista, syömis- tai liikkumismääristä tai pohjilmmiltaan edes ulkopuolisen määriteltävissä, sillä nähdäkseni se on enimmäkseen sisäinen tunne. Tunne siitä, että itse asettaa omat rajansa ja määrää elämästään, ei sairaus, tunne siitä, että on vapaa sairauden kahleista ja riittävän vahva kuuntelemaan omaa tahtoaan ja pitämään itsestään huolta. Ja pieniä hetkiä minäkin olen jo tästä tunteesta saanut maistaa. Ja se, voin vakuuttaa, on ollut jotain UPEAA!
Toivon Sinulle siis pieniä, suuria unelmia, unelmia, jotka piirtyvät tulevaisuuteen vapauttavina, ja joiden avulla lopulta elät unelmaasi! Halaus <3
Ida Onnea olet taas opiskelija, aivan uskomattoman ihana asia. Tee opiskelusta arkinen juhla. Voita vain itsesi. Määrää Mörkö ja Hikipinko kiusanteosta arestiin. Ole ylpeä itsestäsi, niin ollaan täälläkin sinusta hymyilevän pojan kanssa.
VastaaPoistaMaija
Kiitos Sinullekin kannustavista sanoistasi! Minä nautin tästä arkisesta juhlastani, elämän pienistä hyvistä hetkistä, kuten uudesta ranskankielisen sanan oppimisesta tai kurssitoverin kanssa kuulumisten vaihdosta. Samoin nauttikaa te hymypojan kanssa niistä pienistä elämän helmistä, joita se kaikesta huolimatta meille päivittäin tarjoaa, kun vain osaamme oikein katsoa. Näitä helmiä toivon siis sylin täydeltä teidänkin arkeenne!
Poista