Kauan odotettu vierailu

Viikko sitten sunnuntaina koitti kauan odotettu päivä, sillä tapasin pitkästä aikaa rakkaat isovanhempani. Kuten olen tainnut mainita, olen päivittäin heidän kanssaan yhteydessä puhelimen välityksellä, ja he jaksavat aina tukea ja rakastaa minua ja kannustaa eteenpäin. Heidän positiivisuutensa on niin tarttuvaa, että heidän kanssaan kuulumisten vaihdosta onkin muodostunut minulle tärkeä ja tarpeellinen piristysruiske iltaani. Tästäkin huolimatta eivät tekstiviestit voi ikinä korvata kokonaan kasvotusten näkemistä. Jo pitkään meillä onkin ollut siis suunnitelmissa reissu Hämeenlinnaan isovanhempieni luo. Milloin mikäkin kiire tai este on kuitenkin tullut tiellemme, ja olemme harmikseni joutuneet lykkäämään vierailua aina vain eteenpäin ja eteenpäin. Kun siis vihdoin isäni kesäloma koitti, ehdotin heti ensimmäisinä mahdollisina päivinä vierailua, ja kun saimme vielä aikataulutkin sopimaan myös siskoni Fannyn kanssa, aloin jo odottaa innoissani isovanhempiemme tapaamista.

Vierailu kului tuttuun tapaan korttia ja krokettia pelaillen, isoisäni kasvattamia kurkkuja hänen kasvihuoneestaan poimien, isoisäni oman mansikkamaan mansikoita maistellen ja kuulumisia vaihdellen, valokuvia katsellen sekä tietysti uusia kuvia napsien. Ja tämä ohjelmahan sopi minulle paremmin kuin hyvin! Tuntui todella ihanalta kuulla kuulumisista aivan kasvotusten, varsinkin, kun isovanhempani vaikuttivat niin pirteiltä. Olin myös innoissani kaikesta siitä pelailusta, ja vieläpä kun onnistuin muutaman kerran voittamaankin, mikä oli kaikille parasta, olenhan tunnetusti huono häviäjä! Ja takaraivossani kuiskuttelevasta Möröstä huolimatta en epäröinyt hetkeäkään, kun pappani pelejen jälkeen ehdotti, että maistelisimme hänen mansikoitaan, sillä niin taivaalliselta ne maistuvat, sen voin vakuuttaa. Joskus aikoinani tuo valokuvattavana oleminen tuntui minusta ehkä kiusalliselta, mutta nyt suorastaan jo nautin siitä. Paitsi että halusin ikuistaa ikimuistoisen arvoiset hetkemme, oli Mörön aiheuttama epävarmuus omasta ulkonäöstäni tipotiessään.

Paluumatkalla kävimme isäni ja siskoni kanssa myös kauppojen keskittymässä Tiiriössä, jossa pistäydyimme Citymarketissa hakemassa lakuja ja ristikkolehtiä onnistunutta lomailua varten sekä Mc Donaldsi'ssa syömässä. On todellakin vapauttavaa, kuinka pystyn nykyään jo luontevasti syömään tarpeen vaatiessa myös ulkona. Tällöin pystymme tekemään hieman pidempiäkin reissuja, kun ei tarvitse olla muutaman tunnin välein kotona syömässä.

Automatkalla suunnittelimme isäni ja rakkaan siskoni kanssa tulevaa Tukholman-matkaamme, kuulimme siskoni uuvuttavasta muuttopäivästä sekä pelasimme meille tuttuakin tutumpaa autopeliä eli arvausleikkiä. Olen aina jollakin hassulla tavalla pitänyt automatkailusta. Aikoinani, ollessani syvällä sairauteni syövereissä, oli auto niitä ainoita paikkoja, joissa pystyin vain rentoutumaan. Silloin tällöin tunnenkin vajoavani autossa lähes unenkaltaiseen transitilaan. Tällä kertaa en kuitenkaan ehtinyt vajota liian syvälle koomaani, sillä tunsin, kuinka matkakuume alkoi nousta, ja ilokseni sain huomata, kuinka tunsin olevani reissuun myös valmis. Jännitykseni oli sitä hyvänlaatuista kutkutusta vatsanpohjassa, ei ahdistusta, stressiä, tai pakokauhua, jota ennen tutuista rutiineista poikkeaminen olisi minulle aiheuttanut.

Parasta päivässä oli ehdottomasti se, että sain viettää sen minulle rakkaiden ihmisten seurassa. Jos joskus ihmisten tapaaminen sai minut Mörön takia ahdistumaan ja tuntemaan suunnatonta stressiä jo etukäteen, antaa se nykyään minulle valtavasti voimia. Ja nyt kun ei todellakaan ollut kyse kenestä tahansa ihmisistä! Myös kehut olemuksestani tuntuivat hyviltä. En, kuten joskus ennen, vaivautunut tai alkanut miettiä mahdollisia taka-ajatuksia, vaan otin kehut pää pystyssä vastaan, hieman hämilläni tosin. Samoin ihanaa vierailussani oli myös huomata, kuinka isovanhempieni olivat pirteitä ja hyvinvoivia, aivan kuten minä itsekin siis. Eikä se auringonpaistekaan yhtään haitannut...

Pohjimmiltaan se onnen tunne, jonka vierailultani sain, liittyi kuitenkin myös ennen kaikkea siihen, että vierailu tuntui aivan kuin aikamatkalta lapsuuteen, jo lapsuudesta tärkeiden ihmisten ja paikkojen, puuhien ja makujen myötä. Minulla on lukuisia ja lukuisia mieleeni vierailun aikana palanneita Ihania muistoja lapsuudestani isovanhempieni luota, ja vaikka noihin aikoihin ei voi koskaan täysin palata, on yksi asia, joka säilyy: Isovanhempien luona tunnen olevani Minä.

<3: Ida