Uhrista tekijäksi

Anna -lehteä (16.5.2013) selaillessani löysin siitä onnellisuustta koskevan artikkelin, johon oli haastateltu aiheeseen perehtynyttä professoria. Yhtenä artikkelin pääajatuksena oli se, kuinka ihmisen tulisi ottaa itse vastuu omasta onnestaan. Tämä resepti sopii mielestäni hyvin myös syömishäiriöstä toipumiseen, ja tuo "uhrista tekijäksi" sopisi motoksi toipumassa olevalle niin hyvin, että päätin jakaa teidänkin kanssanne artikkelista poimimiani neuvoja onnellisen, terveen elämän metsästykseen sekä omia ajatuksiani niitä koskien.

Ensinnäkin artikkelissa korostettiin sitä, kuinka kaikkia tunteita, myös negatiivisia, on oikeus tuntea. Näihin negatiivisiin tunteisiin ei kuitenkaan saa jäädä kiinni tai "vellomaan", sillä muuten ne vain katkeroittavat.  Sairastava on usein pelästänyt omia tunteitaan ja yrittänyt piilottaa niitä sairaan käyttäytymisensa alle. Kun toipuminen sitten lähtee käyntiin, heräävät monet vaikeat tunteet sairauteen liittyvän "tunnekooman" jälkeen. Nämä kaikki tunteet tulee hyväksyä, tuntea ja käsitellä. Mutta lopulta niistä on kuitenkin päästettävä irti, päästävä yli ja eteenpäin. Toipuminen ei voi edetä, jos jää kiinni sen tuottamaan ahdistukseen ja pelkoon ilman, että koskaan uskaltaa niitä kohdata ja siten irroittaa otettaan niistä.

Paitsi vaikeista tunteista, on myös menneestä päästävä eteenpäin. Tällöin on hyvä pitää mielessä onnen reseptiin kuuluva ohje: hyväksy myös ne asiat, joita et voi muuttaa, ja keskity tekemään asioita niiden eteen, joille pystyt jotakin tekemään. Et pysty muuttamaan menneisyyttäsi tai pyyhkimään pois sairautesi laukaisseita tekijöitä, mutta voit vaikuttaa tulevaisuuteesi. Uskalla siis irroittaa katseesi menneestä ja suunnata se kohti tulevaisuuden haasteita.

Artikkelin mukaan on myös tärkeää ymmärtää, että ei ole itse vastuussa kaikesta itselleen tapahtuvasta pahasta. Toipumisen kannalta on olennaista lopettaa itsesyyttely, sillä esimerkiksi syömishäiriöön sairastuminen ei ole kenenkään syytä, eikä se ole itse itselleen aiheutettu sairaus. Itsensä vähättely, haukkuminen ja syyttely lisäävät vain vettä anoreksian myllyyn, jonka tavoitteena on tuhota sairastavan itsetunto ja sitä kautta saada hänet kohtelemaan itseään kaltoin. Jos elää jatkuvissa itsesyytöksissä, ei voi löytää itsestään sitä positiivista energiaa ja niitä vahvuuksia, joilla sairaus taltutetaan.

Vaikka sairastumisesta itsensä syyttely tulisikin siis lopettaa, artikkelissakin korostettiin, kuinka tilanteen uhriksi ei kuitenkaan pidä heittäytyä. Ja tässä kohtaa päästäänkin itse asiaan. Pitää nimittäin paremmin kuin paikkaansa, että marttyyrina oleminen ei palvele ketään tai mitään muuta kuin sairautta. Jos jää tilanteensa ja sairautensa uhriksi, ajautuu ajatuskehään, jossa vaikeuksille ei voi mitään, ja tällöin ei tosiaan teekään tilanteelleen mitään. Ja kun teot jäävät tekemättä, ei tulostakaan synny. Ja noidankehä on valmis.

Tämä uhriksi heittäytyminen koskee nähdäkseni syömishäiriöstä paranemista myös muilta ihmisiltä saatavan tuen osalta. Haluan korostaa, että syömishäiriö on vakava sairaus, josta ei voi eikä pidäkään selvitä yksin. Läheisten tuki on usein ratkaisevaa ja välttämätöntä syömishäiristä toipumisessa, kuten vaikkapa minun kotona pärjäämiseni osalta on ollut. Tärkeää on kuitenkin ymmärtää, että jokainen on lopulta vastuussa omasta paranemisestaan. Muilta ihmisiltä voi saada tukea ja apua, mutta jokainen tekee lopulta itse omat valintansa. Parantumisessa on turha jäädä odottamaan sitä pelastavaa prinssiä, joka tulisi pelastamaan ja kävisi taistelun puolestasi tai hyvää haltijaa joka tulisi heilauttamaan taikasauvaansa. Sillä tämä taistelu on jokaisen käytävä itse, itse on itsensä lopulta sieltä anoreksiakuilusta nostettava ja pelastettava.

Asian positiivinen puoli, joka artikkelissa tuotiin esille, on kuitenkin se, että nimenomaan näiden omien positiivisten tekojen kautta voi pikkuhiljaa saavuttaa päämääriään. Myös syömishäiriöstä paraneminen edellyttää jatkuvasti pieniä, oikeansuuntaisia tekoja ja valintoja. Ja tekemällä sairauttaan vastaan, toimimalla sen perättömiä väitteitä vastaan, alkavat nämä väitteet pikkuhiljaa vaieta. Kukaan ei toivu yhdesssä yössä, mutta jokainen uusi päivä on uusi mahdollisuus tehdä edes jotakin toipumisen eteen. Ja pienin askelin huomaa lopulta saapuneensa perille.

Ja nimenomaan teot ovat ne, jotka ratkaisevat, toipuuko vai ei. Olen ennenkin täällä blogissanikin todennut, kuinka vaikka ajatusmaailman muuttuminen onkin edellytys toipumiselle, kauniit ajatukset eivät vielä paranna ketään. Tärkeää onkin ymmärtää, että kun on toipumisen polulle päättänyt lähteä, saa olla yhä sairas, saa tuntea pahaa oloa, mutta silti pitää kyetä tekemään oikeita, parantumista edesauttavia tekoja toipuakseen.

Nämä pienet, oikean suuntaiset teot ovat nimittäin niitä oikeita valintoja. Sairastumistaan ei voi valita, kuten edellä totesin, mutta sen, että lähtee paranemisen polulle, voi. Sama pätee vastoinkäymisiin, jota paranemisen tiellä kohtaa: vastoinkäymisiä ei voi estää, mutta sen, antaako niille periksi, vai jatkaako taisteluaan entistä pontevammin, voi.

Itse esimerkiksi olen muuttanut suhtautumistani toipumisen polulla kohtaamiini vaikeuksiin. En enää suostu kohtaamaan niitä ylitsepääsemättömiksi ongelmiksi, vaan olen alkanut kutsuakin niitä haasteiksi, joiden voittamisen eteen olen alkanut työskennellä yksi kerrallaan.

Ylipäätään näihin elämän tai toipumisen tuomiin haasteisiin pätee mielestäni artikkelissakin mainittu sama ohje: suhtaudu niihin pääsääntöisesti niin positiivisesti kuin mahdollista. Tällöin nimittäin myös oma onnellisuus ja terve elämä on lähempänä. Negatiivisuus vain paitsi tekee ihmisestä entistä onnettomamman, lisää myös anoreksian negatiivista kehää.

Lopulta onnellisuuden reseptistä on tärkeää kuitenkin pitää mielessä myös se artikkelistakin esille tullut asia, joka on sen tärkeydestä huolimatta usein vaikea vaativille ja perfektionistisille anoreksiaan sairastuneille: onnellista, tervettä elämää tavoitellessa ei kannata tavoitella täydellisyyttä ja vaatia itseltään sellaista, mihin ei pysty. Älä siis ota parantumisesta (tai ylipäätään elämästä) suoritusta, josta tulisi selviytyä täydellisesti, äläkä kuvittele sen avulla saavuttavasi täydellisyyttä.

Sillä syömishäiriön kohdalla kyse on sairaudesta, josta toipuminen ei tosiaan tapahdu yhdessä yössä. Tällöin onkin tärkeää olla itselleen armollinen ja pitää mielessä jo kerran mainitsemani onnen reseptiin kuuluva tärkeä seikka, eli niidenkin asioiden hyväksyminen, joihin ei voi vaikuttaa ja niihin keskittyminen, joihin voi.

Armollisuuteen tämä asia liittyy siten, että on myös hyväksyttävä se, että koska on kyse sairaudesta, et pysty muuttamaan kaikkea varmasti yhtäkkiä kerralla. Se ei silti tarkoita sitä, että et voisi tehdä mitään. Et esimerkiksi ehkä pysty luopumaan pakkoliikkumisesta kerralla, sillä se on osa sairauden pakkoa, mutta ehkä voit lyhentää kävelylenkkiäsi tänään. Toisin sanoen tee parhaasi, ja luota siihen, että se riittää.

Sillä nimenomaan se oma asenne, se, että suhtaudut kohtaamisi vaikeuksiin haasteina, joiden voittamisen eteen teet itse töitä, on paranemisessa kaikkein tärkeintä. Tällöin olet siirtynyt uhrista tekijäksi.

<3: Ida