Retki kuten sen kuuluukin olla

Ennen kuin pääsen juhannuskuulumisiini, ajattelin kertoa teille yhdestä Ihanasta päivästäni viime viikolta. Keskiviikkona suuntasin nimittäin parhaan ystäväni kanssa Korkeasaareen, ja koska retkemme oli kaikinpuolin niin onistunut, päätin jakaa tuon retken tunnelmat myös teidän kanssanne. Tekstissäni kerron myös siitä, kuinka onnistunut retkemme oli taas yksi osoitus siitä, miten paljon olen päässyt eteenpäin Mörön päihittämisen osalta ihan jo viime vuoteen verrattuna.

Tapasimme ystäväni kanssa siis Rautatieasemalla, josta jatkoimme kohti Kauppatoria. Liput ostettuamme suuntasimme lauttaan. Lauttamatka kuuluu mielestäni ihan ehdottomasti Korkeasaaren-retkeen, ja silmä todellakin lepäsi kauniita merimaisemia ihaillessa. Aurinko paistoi, meri tuoksui, maisema hiveli silmiä ja tuuli leikki hiuksilla. Ja kaiken kruunasi vielä hyvä juttuseura. Näistä tunnelmista oli hyvä aloittaa onnistunut retki!

Sääukko oli siis jälleen puolellamme. Huomasin hyvin pian, kuinka varaamani tuulitakki todellakin osoittautui turhaksi, ja sitä vastoin olin pikemminkin hyvin onnellinen viileästä juomasta, jonka olin varannut mukaani. Mutta en siis todellakaan säätilasta mitään valittamista löytänyt, vaan nautin täysin siemauksin jokaisesta ihanasta auringonsäteestä!

Saaressa kiertelimme eläintarhaa ympäri vailla kiirettä mihinkään. Ihmettelimme mitä omituisimpia otuksia, heidän rentoutumista auringossa, keskinäistä leikkiä sekä hanhen ja riikinkukon välistä tappelua. Lisäksi sanoimme omat painavat sanamme hiekkaveistoskilpailun sadosta, ja ihmettelimme, miten kummassa työt mahtoivat pysyä kasassa. Samalla kuvasimme kaunista luontoa ja saaren eläimiä, sekä tietysti toisiamme (kuten näkyy...).

Suloisista eläimistä ja niiden hauskoista kommelluksista huolimatta pääpaino saarta kierrellessämme taisi kuitenkin olla hyvässä seurassa jutustelussa. Ehdimme saarikierroksemme aikana vaihtaa parhaan ystäväni kanssa kunnolla kuulumiset, ja juoruilla kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta maan ja taivaan välillä. Miten voikaan olla, että oli edellisestä tapaamisesta kulunut sitten vuosi tai vain jokunen hassu päivä, niin aina juttua riittää samalla mitalla?

Hymy pysyikin minulla korvissa paitsi eläinten ja hyvien (?) juttujemme ansiosta myös siksi, että kyseinen retkikohde herättää minussa aina niin paljon ihania muistoja, sillä päivän ainutlaatuisuudesta huolimatta ei kyseisessä retkessä ollut minulle sinänsä mitään uutta. Korkeassaaren-retki on nimittäin kuulunut jokakesäisiin perinteisiimme ihan lapsesta saakka, ja olen halunnut jatkaa sitä aina tähän päivään asti.

Viime vuonna tein kyseisen retken sisareni kanssa. Ja siitäkin huolimatta, että seura ja puitteet eivät siis tuolloinkaan olleet huonot, tunsin saavani vieläkin enemmän irti tämän vuotisesta reissustamme ja nauttivani siitä ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Tämän mahdollisti paitsi parhaan ystäväni seura ja miellyttävä ilma myös ennen kaikkea ne edistysaskeleet, jotka olen kuluneen vuoden aikana ottanut mörön päihittämisen suhteen.

Mikä sitten oli muuttunut viiime vuoteen verrattuna? Vaikka jo viime kesänä olin päässyt jo pitkälle pakkoliikkumisen kurissa pitämisessa, huomasin tällä retkellä erittäin selvästi sen, kuinka olin tämän asian suhteen päässyt vuoden aikana jälleen aimoharppauskin eteenpäin. Liikunnan tai kävelyn määrä  ei pyörinyt mielessäni oikeastaan koko reissun aikana, puhumattakaan siitä, että olisin yrittänyt sitä maksimoida. Kävelytahtikin kiristyi ainoastaan jotta emme olisi myöhästyneet lautasta tai junasta. Liikkumiseen liittyvien pakkoajatusten poistuminen tuntui vapauttavalta ja valtavalta helpotukselta, sillä viime vuodesta muistan kuinka jo lautassa istuminen aiheutti minussa levottomutta.

Toisaalta liikkumisen osalta erona viime vuoteen oli myös se, ettei minun enää tarvinnut jännittää omien voimieni riittävyyttä tai jaksamistani. Pystyin olemaan huolettomin ja luottavaisin mielin, sillä tiesin, että jaksaisin kiertää koko saaren ongelmitta, ja toisaalta tiesin pystyväni myös tarvittaessa levähtämään ja keräämään voimia välillä.

Ruokakaan ei nyt pyörinyt mielessäni muuta kuin pientä evästä haukatessamme ja paluumatkalla yrittäessäni ehtiä kohtuullisessa ajassa kotiin syömään. Viime vuonna kun retken lounastauko oli jo monta tuntia, jos ei monta päivää, aikaisemmin ajatuksissani.

Ja kun viime keskiviikkona kohtasimme pienen vastoinkäymisen, kun myöhästyimme lautasta, ei tuo kyseinen kommellus aiheuttanut minussa stressiä tai ahdistusta, korkeintaan pienen harmistumisen tunteen. Viime vuonna kun tuo tapahtuma, ja siitä seurannut lounaani myöhästyminen olisi todennäköisesti ajanut minut lähes paniikin partaalle. Tämä olikin jälleen yksi osoitus siitä, kuinka paitsi pettymyksien sietokykyni, yleensäkin joustavuuteni on lisääntynyt.

Tämä kaikki editymiseni mahdollisti sen, että pystyin nyt olemaan paremmin aidosti läsnä retkellämme. Kykenin pysähtymään kuvailemaan, eläinten toilailut herättivät minussa aitoja tunteenpurkauksia, ja ajatukseni eivät harhailleet sivupoluille kuulumisia vaihdellessamme. Toisin sanoen nautin retkestämme vailla pakkoja, elin hetkessä, en liikaa murehtinut menneitä tai stressannut tulevia. Yksi ajatus nousikin retkelläni ylitse muiden: tällaista kesän viettoni kuuluukin olla! Ja toisaalta vahvistui minussa myös tunne siitä, että tällaista se todella voikin olla.

<3: Ida