Vaikea päätös

Olen jo jonkin aikaa tottunut käymään lauantaisin tanssitunnilla. Tanssimisesta on muodostunut minulle tärkeä harrastus, joka on antanut minulle paljon. Toisaalta tämä harrastukseni on myös syönyt minua ja sen toteuttaminen kesän aikana alkoi muodostua hankalaksi. Yhtäkkiä huomasinkin olevani tilanteessa, jossa minulle rakkaasta harrastuksesta oli muodostunut ongelma. Olin siis vaikean päätöksen edessä, ja lopulta päädyin tanssiharrastukseni lopettamiseen, ainakin näin väliaikaisesti. Päätös oli todellakin vaikea, ja huomasin jopa itkeväni päätöstäni kyyneliin saakka ja unissanikin miettiväni asiaa. Seuraavassa pohdin sitä, mikä merkitys tanssiharrasuksellani oli minulle, miksi kuitenkin päädyin lopettamaan sen ja millaisia tunteita tämä päätös minussa herätti.

Tanssiharrastukseni oli minulle nimittäin paljon enemmän kuin liikuntaa, ikävästä pakkoliikunnasta puhumattakaan. Nautin aidosti siitä liikunnan tuomasta hyvästä olosta, jonka sain tanssimisesta. Tanssiminen toi minun maailmassani koko liikunnalle aivan uuden merkityksen. Se ei ollut enää pelkkää pakonomaista, yksinäistä puurtamista, vaan aito hyvänolon lähde. Tanssiminen oli minulle harrastus, josta todella nautin. Tanssiessani tunsin sykkeen noustessa samalla hymyn nousevan leveästi kasvoilleni, huomasin irroittelevani ja usein laulavani ilosta tanssikappaleitamme ääneen. Tanssiessani tunsin todella eläväni.

Tämä nautinnon tunne johtui pitkälti siitä, että tanssiessani koin myös suunnatonta vapauden tunnetta. Tanssituntini olivat hetkiä, jolloin pääsin irti minua muuten stressaavista tai ahdistavista arkeeni liittyvistä asioista. Tavallisesti mielessäni pyörii tyypillisesti monta murhetta yhtäaikaa, mikä lienee sairaalle ja ongelmien kanssa painivalle ihmiselle melko tyypillistäkin. Tanssiessa nämä murheet kuitenkin unohtuivat, ja keskityin vain liikkeeseen, musiikin rytmiin ja tanssimiseen. Tanssiessani oli hetken aikaa vapaa.

Tanssiharrastukseni antoi minulle myös mahdollisuuden tutustua uusiin, ihaniin ja samanhenkisiin ihmisiin. Arkeni on melko yksinäistä ja myös kävelylenkkini hoidan yksin. Tanssitunnille meninkin yleensä aina hyvissä ajoin, jotta olisin ehtinyt vaihtaa kuulumisia muutaman tanssiryhmäläiseni kanssa.

Yksi näistä tärkeistä ihmisistä oli tanssiopettajamme. Hänen ihana positiivisuutensa ja ihana kasvoja korostava hymynsä oli tarttuvaa. Vaikeankin aamun tai jopa ahdistavan viikon jälkeen tulin lähes poikkeuksetta joka kerta tanssitunnilta hymyssä suin ja täynnä uutta virtaa. Tanssiopettajamme puhalsi tiedostamattaan minut täyteen positiivista energiaa ja hyvää oloa.

Tanssiessa tunsin todella kuuluvani tuohon meistä tanssijoista ja opettajasta muodostuvaan ryhmään, olevani osa yhteisöä. Tanssiryhmässäni tunsin olevani hyväksytty juuri sellaisena kuin olen. Minun ei koskaan tarvinnut hävetä itseäni, vaikka en olisi ihan kaikkia liikkeitä oikein tehdäkään. Tanssiessani uskalsin olla minä.

Ja tanssimininen nimenomaan tuntui minulta. Se oli oma harrastukseni, jossa tunsin olevani minä. Tanssiminen oli oma kiinnostuksen kohteeni, oma harrastukseni, jossa pääsin pois niin vanhempieni kuin sairauden määräysvallasta, ja sain tehdä juuri niin kuin minä halusin. Tanssiessa olin ryhmästä huolimatta kuitenkin vain itseni varassa. Tanssiminen oli siis oma juttuni. Lantiota latinalaistanssien rytmissä pyörittäessä tunsin myös kaivavani esiin minusta työntyvää naisellisuutta, sitä aitoa naisellista Idaa.

Tanssiminen auttoi minua myös oman itseni ja etenkin kehoni hyväksymisessä.  Tanssiminen oli samalla minulle myös omaan kehooni tutustumista, ja omien rajojeni etsimistä. Tanssiessani tunsin käyttäväni kehoani, tarvitsevani sitä, ja huomasin jopa kaipaavani minulta vielä puuttuvia lihaksia. Juuri tanssisalissa ja sen suuren kokovartalopeilin edessä koin myös ensimmäisen todellisen ahaa-elämyksen liittyeni kehoni vielä turhan riutuneeseen muotooni, mikä on ehdottomasti auttanut minua realisoimaan kehokuvaani. Ja tanssiminen sai minut haluamaan entistä voimakkaammin tuon kehon normalisoitumista ja vahvistumsta, jotta pääsisin ottamaan siitä parhaan hyödyn irti. Tanssiharrastukseni tuki siis minua myös toipumisessani, sillä se kannusti ja motivoi minua saamaan itseni parempaan kuntoon, jotta lihakseni vahvistuisivat ja jaksaisin enemmän.  Tanssiessani tunsin olevani yhtä kehoni kanssa.

Mutta miksi sitten lopetin tämän kaiken hyvän? Lyhyesti sanottuna voisi sanoa, että huomasin sairauden olevan minussa vielä liian vahvoilla tähän harrastukseen. Tunneilla pääsi sairaus liian vahvaksi, sai minusta liikaa valtaa, enkä enää osannut tarpeeksi kuunnella omaa kehoani ja sen rajoja. Tämän vuoksi tanssiharrastuksestani muodostui minulle tämän hetkisen kuntoni ja tilanteeni huomioon ottaen fyysisesti liian rankkaa, vaikka sitä onkin minulle vaikeaa myöntää.

Kun sairaus sai valtaa, huomasin myös, että tanssitunneista alkoi muodostua minulle pakkoa. Tanssitunnille oli mentävä joka kerta, vaikka minulla olisi ollut muuta ohjelmaa tai olisin ollut väsynyt. Nautinnollisesta harrastuksesta, jota odotin innolla alkoi siis muodostua pakollista suorittamista, tapahtuma, josta kannoin stressiä ja huolta jo monta päivää etukäteen.

Erityinen stressinaihe tanssiharrastuksestani alkoi muodostua näin kesällä, kun normaaleja tunteja tavallisina aikoina ei pidetä. Tanssituntieni järjestäminen kesän ajaksi olisi ohjannut ja rajannut niin paljon muuta elämääni, kuten kavereiden tapaamista, matkustelua, mökillä käymistä jne. Siis juuri sitä oikeaa elämää, johon olen vasta päässyt kiinni ja jota odotan tulevalta kesältäni. Ja tätä oikeaa elämää en halua enää itseltäni kieltää sen makuun kerran päästyäni.

Edellä kuvaamani kaltaiset kaikenlaiset pakot, pakkotoiminnot ja ajatukset kuuuluvat olennaisena osana anoreksiaan. Nämä rajoittavat elämää kohtuuttomasti ja tekevät koko elämästä suorittamista. Tällöin myös oma tahto katoaa sairauden määräysvallan alle, ja juuri tällaista pakkoa oli minulle ikään kuin muodostunut tanssitunnistani. En enää tiennyt, halusinko minä lähteä tanssitunnille, vai oliko minun vain sairauden alaisena pakko lähteä. Ja juuri näistä elämä rajoittavista ja synkentävistä pakoista pitää toipuessa pyrkiä eroon, jotta pääsee elämään sellaista elämää kuin itse haluaa, jotta itse pääsee oman elämänsä herraksi.

On ymmärrettävää, että koska minun lisäkseni myös sairaus siis nautti tanssiharrastuksestani, se ei pitänyt päätöksestäni lopettaa tämä harrastus. Sairaus syyllistää minua, ja sen syöttämä ahdistus on paikoin tuntunut jopa kestämättömältä. Tähän ahdistukseen kuuluu monenlaisia sellaisia ajatuksia, joita olen käsitellyt myös pakkoliikuntaa koskevassa tekstissäni. Suurimpana niistä lienee kontrollin menettämisen pelko.

On ymmärrettävää, että sairaus syyllistä minua tanssiharrastukseni lopettamisesta, mutta tämän lisäksi aidosti myös Idasta tuntuu pahalta, sillä kuten edellä kuvasin, oli tanssiharrastukseni paljon muutakin kuin pelkkää pakkoliikuntaa. Tällä hetkellä minusta tuntuukin siltä, kuin pala minusta olisi otettu pois. Olo tuntuu tyhjältä ja yksinäiseltä, koska tanssiharrastukseni oli minulle siis tärkeä monella tapaa, antoi minulle paljon, ja siitä oli mudostunut osa minua. Huomaankin, että tanssiharrastuksestani luopuminen herättää minussa samanlaisia ajatuksia ja tunteita, kuin syömishäiriöstä luopuminenkin, eli mitä saan tilalle, mitä minusta jää jäljelle ilman sitä?

Uskon kuitenkin löytäväni jotakin tämän tyhjiön tilalle, kuten myös tämän tulevan suuremman tyhjiöni tilallekin, mistä olen joka päivä yhä varmempi. Sillä kuten sanotaan, kun yksi ikkuna sulkeutuu, avautuu jossakin ovi, ja jos ei ovi, niin ainakin pieni kattoikkuna. Ja jos en löydä mitään tilalle, niin rakennan jotakin uutta.

Parasta luopumisessa onkin se, että voi itse päättä, mitä tyhjiönsä tilalle rakentaa. Tanssikuvioista tauon pitäminen tuo minulle enemmän vapauksia nähdä ystäviäni, nauttia auruingonpaisteesta ja vapaudesta ilman tarkkoja aikatauluja sekä mahdollisuuden toteuttaa muita minulle mieluisia harrastuksia. Sitä, mitä saan syömishäiriöni tilalle, en vielä tiedä, mutta siitäkin aion ottaa selvää.

Minua lohduttaa myös ajatus, ettei päätökseni tarvitse olla lopullinen. Aion nimittäin todennäköisesti palata vielä minulle rakkaan tanssiharrastuksen pariin jossakin vaiheessa, sen aika ei vain ole nyt. Palaan tanssiharrastukseni pariin entistä vahvempana, niin henkisesti kuin fyysisestikin, jolloin saan siitä varmasti enemmän irti ja koen siitä vieläkin suurempaa nautintoa. Palaan harrastukseni pariin kuitenkin vain, jos se minusta tuntuu hyvältä, en sen takia, että olisi pakko tai sairaus niin määräisi. Sillä nyt määrään Minä.

<3: Ida