Maailman tärkein päivä maailman tärkeimmälle ihmiselle

Tänään sunnuntaina juhlistetaan yhtä maailman tärkeimmistä päivistä, nimittäin Äitienpäivää. Äitini onkin ehkä jäänyt täällä blogini puolella liian vähälle huomiolle, vaikka hän on ja on aina ollut minulle isäni ja siskoni lisäksi se kaikkein tärkein ihminen maailmassa. Tämän vuoksi keskitynkin tässä tekstissäni äitiini, ja erityisesti siihen, miten hän on tukenut minua sairaudestani toipumisessa.

Ensinnäkin äitini on ollut minulle terveen naisen malli. En muista tilanteita, joissa normaalipainoinen äitini olisi kauhistellut tai paheksunut oman tai muiden vartalon muotoja. Hän on opettanut minulle tervettä suhtautumista omaan kehoon, ja opettanut, kuinka sen parhaita puolia voi korostaa. Oman kehon hyväksymisen näenkin yhtenä tärkeimpänä asiana syömishäiriöstä toipuessa ja painoa normalisoidessa. Ja tässä äitini on ollut minulle ihailtavana esimerkkinä.

Paitsi tervettä suhtautumista omaan kehoon, äitini on opettanut minulle myös tervettä suhtautumista syömiseen ja ruokailuun. Äitini syö pääpiirteittäin hyvinkin terveellisesti ja säännöllisesti, ja on aina lapsuudessani huolehtinut siitä, että kotona tulee syötyä se päivän toinen lämmin ateria, joka hyvin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta oli monipuolista kotiruokaa. Toisaalta äitini on opettanut minulle, että terveelliseen ruokavalioon saa ja pitää kuulua myös ajoittainen herkuttelu ja tutuista ruokarutiineista poikkeaminen. Äitini ottaa lakupatukan tai jäätelön jälkiruoaksi, jos sitä tekee mieli, ja tekee sen kaloreita kauhistelematta ja luontevasti. Hän on siis opettanut minulle sitä, mihin ruokailuissani pyrin: joustavuutta, luonnollisuutta ja tervettä sallivuutta.

Minun ruokailujani tukiessaan äitini on näyttänyt minulle paitsi hyvää esimerkkiä omalla ruokailullaan, tehnyt monista ruokailutilanteista minulle helpompia. Hän on hymyllään rohkaissut minua syömään lisää, kannustanut ja lohduttanut ja tukenut minua sanoillaan kaikkein vaikeimpina hetkinä. Erityisesti muistan ajan, jolloin äitini tuki minua ollessaan kotona kanssani, kun syöminen oli minulle tosi hankalaa. Tuolloin äitini teki mahdottomiltakin tuntuvista ruokailuista minulle mahdollisia. Nykyään, kun  syöminen ei pääsääntöisesti ole minulle enää yhtä vaikeaa, tekee äitini iltaruokailuistani vain entistä miellyttävämpiä ja rennompia tapahtumia jutellessaan yhdessä kanssani ja katsomalla kanssani samalla televisiosta yhteisiä lempiohjelmiamme.

Äitini onkin tarjonnut minulle paitsi ruokailessani monet rentouttavat hetket, myös monet mukavat hetket muutenkin elämässä. Syömishäiriöön sairastuneelle tällaiset rennot yhdessäolon hetket ja elämästä nauttiminen eivät ole todellakaan mitään itsestäänselvyys. Äitini on kuitenkin saanut minut muistamaan, kuinka ihanaa sairauden ulkopuolinen elämä voi olla. Koko sairauteni aikaan liittyy kaikesta kärsimyksestä huolimatta minulle myös mukavia muistoja, niitä hyviä hetkiä, jotka ovat kannatelleet minut vaikeiden hetkien läpi, ja usein äitini on ollut kanssani noina hetkinä. Milloin ne ovat käsittäneet spontaaneja shoppailureissuja, museovierailuja, yhdessä piirtelyä tai maalailua tai kahvittelua ja milloin ihan vain tv:n katsomista. Yhtä kaikki, äidin kanssa noiden hetkien jakaminen on kuitenkin tehnyt niistä erityisiä.

Juuri positiivisuus onkin ollut ehkä se kaikkein ihanin asia, jota äitini on toipumisen polulleni tuonut. Anoreksia on sairautena nimittäin hyvin negatiivinen. Se saa koko maailman näyttämään mustalta, toivo ja hyvät asiat tuntuvat kaikkoavan elämästä ja tulevaisuus alkaa näyttää epätoivoiselta. Äitini on kuitenkin löytänyt aina ne pienimmätkin valonpilkahdukset elämästä ja näyttänyt minulle pienimmätkin edistysaskeleeni toipumisen tielläni ja jaksanut muistuttaa minua niistä. Samalla äitini on valanut minuun toivoa. Muistan, kuinka pitkään edistymistäni ei huomattu edes hoitotahon osalta, kun painoni jumitti paikoillaan ja olin vielä mieleltäni hyvin sekaisin. Silloinkin äitini huomasi jokaisen hataran askeleeni, puhuin niistä hymyssäsuin eikä suostunut uskomaan, ettei valoa tunnelin päässä näkyisi.

Puhumalla edistymisestäni äitini on valanut minuun paitsi toivoa, myös uskoa itseeni. Äitini on jaksanut aina kehua minua ja onnistumistani, ehkä paremmin kuin kukaan muu. Näin hän on tukenut positiivista itsetuntoni kehitystä. Anoreksia sairautena kun pyrkii tuhoamaan sairastuneen itsetunnon ihan täysin. Se vakuuttaa, että sairastava on täysin arvoton ja kykenemätön mihinkään. Äitini on kuitenkin ollut vastavoima sairaudelle tässäkin suhteessa, ja pikkuhiljaa olen myös alkanut itse uskoa itseeni.

Näitä mainitsemiani edistysaskeleita on nimittäin välillä ollut vaikeaa huomata ilman äitiäni. Minä ja isäni olemme välillä olleet niin sairauden keskiössä, että emme ole osanneet katsoa tilannetta ikään kuin ulkopuolelta. Äiti on kuitenkin osannut välillä astua askeleen taaksepäin, jolloin tilanteen usein näkee selkeämmin. Hurrikaaninsilmän ulkopuolelta juuri äitini onkin ollut koko sairauteni ajan nimenomaan se perhettämme kasassa pitävä voima. Äitini on osannut olla sekä isäni että minun tukenani. Ja tiedän, että ilman äitiäni, ei kumpikaan meistä olisi jaksanut tähän päivään saakka. Äitini on auttanut meitä molempia kurkottamaan pois myrskynsilmästä asettamalla asiat oikeisiin mittasuhteisiin.

Ja kun olen ollut siinä myrskynsilmässä, on äitini opettanut minulle yhden elämän tärkeimmän taidon, jota tulen tarvitsemaan läpi elämän. Nimittäin vaikeista asioista ja tunteista puhumisen ja niiden näyttämisen. Kuten olen ennenkin todennut, on tämä asia aina ollut minulle vaikeaa, mutta yksi eniten minua eteenpäin vienyt voima on ollut se, että olen oppinut jakamaan asioistani. Muistan jo lapsuudestani, kuinka äiti houkutteli minua avaamaan salaista arkkuani, kun minulla oli paha olla. Sinnikkäästi äitini on kannustanut minua siihen vielä aikuisiällänikin, ja vihdoin voin sanoa oppineeni tuon taidon, ja huomannut kuinka paljon se elämän taakkaa keventää.

Näenkin, että äitini on kehittynyt tukemisessani ja sairauteni ymmärtämisessä ehkä paremmin kuin kukaan muu. Hän ei enää mene mukaan ahdistuskohtauksiin, vaan osaa asettua niiden ulkopuolelle ja tukea minua. Hän osaa erottaa minut sairaudestani, rakastaa minua vaikeimpinakin hetkinä ja tarjota apuaan juuri silloin kun sitä eniten tarvitsen.

Anoreksian ydin on kyvyttömyydessä huolehtia itsestään, ja kun en ole  itse kyennyt huolehtimaan itsestäni, on äitini sen puolestani tehnyt. Äitini on paitsi tukenut minua ruokailuissa ja hoitanut kotiaskareita puolestani, hymyllään osoittanut hyväksyvänsä minut pahimmillanikin, halannut minua kun vain olen sen itse hyväksynyt, lämmittänyt jäistä kehoani omaansa vasten ja ottanut viereensä nukkumaan, kun en ole saanut unta omassa sängyssäni. Lyhyesti sanottuna äitini on huolehtinut puolestani siitä, että minun on hyvä olla silloinkin, kun en ole siihen itse pystynyt.

Minä siis  todella tiedän, mitä tarkoittaa Aito Äidin Rakkaus, sen kohteena monta vuotta olleena. Se on sitä, että tunnistaa toisen tarpeet sanomattakin ja vastaa niihin parhaansa mukaan asettaen lapsensa parhaan jopa oman etunsa edelle. Ja tekee tämän kaiken mielellään, mitään toiselta vastineeksi vaatimatta ja uhrauksistaan syyttelemättä. Juuri näin tekee minun äitini, ja on aina tehnyt.

Kiitos äiti, Sinun kanssasi on hyvä olla ja Sinun ansiostasi minun on hyvä olla myös itseni kanssa.

"Tahtoisin sen tunnustaa
kukaan ei oo yhtä tärkeä
tätä yötä kun kanssasi kuljen.--
pelkoni pois pakenee
riittää kun vain katson sinua
silloin menneelle voin kääntää selän"

Suurella Rakkaudella suoraan sydämeni lämpimimmästä sopukasta,
Ida