Vapauden merkkipäivä

Perjantaina vietin minulle henkilökohtaisesti tärkeää merkkipäivää. Oli nimittäin kulunut tasan vuosi siitä kun pääsin osastolta, mikä tarkoitti ensimmäistä sairaalavapaata vuotta pitkiin aikoihin. Juhlani kunniaksi isäni ja äitini olivat ostaneet minulle suuren kimpun vaaleanpunaisia gerberoita ja niiden kaveriksi isä omaan tyyliinsä suloisen Snoopy-onnittelukortin. Myös siskoni muisti minua kauniilla kortilla ja sitäkin kauniimmilla Tommy Tabermannin runoilla, ja tärkeällä yllätyssoitolla. Samoin rakkaat isovanhempani lämmittivät mieltäni onnitteluin. Juhlistin merkkipäivääni herkuttelemalla tutun keittolounaani sijaan pasta-annoksella. Lisäksi palkitsin itseni vielä kauniilla uudella korulla, joka säilyy minulla muistona tästä tärkeästä päivästä ja saavutuksistani. Ja syytähän tämän päivän juhlistamiseen tosiaan olikin.

Vuoteni on nimittäin ollut oikeaa tunteiden vuoristorataa. Se on sisältänyt monia onnistumisen kokemuksia, joita olen saanut erävoitoista sairautta vastaan ja joita olen saanut jakaa kanssanne täällä blogissanikin. Olen myös kokenut todellisia onnen hetkiä saadessani yhdessä perheeni ja ystävieni kanssa maistaa todellista elämää. Ennen kaikkea tämä vuosi onkin minulle opettanut, että sairauden mukaan toimiminen ei aiheuta minulle enää kuin korkeintaan hetkellistä tyydytystä. Sen voittaminen sen sijaan tuo todellisen onnen kokemuksen.

Valitettavasti vuoteeni on kuitenkin näiden onnistumisen kokemusten lisäksi mahtunut myös surua. Ensimmäisenä niistä mieleeni tulee rakkaan Helmi-koiramme poismeno. Tästäkin kokemuksesta opin kuitenkin myös jotakin tärkeää: selviän elämän vastoinkäymisistä jo ilman sairauteen turvautumista.

Valitettavasti myös sairaus on aiheuttanut minulle suunnatonta ahdistusta, ja muutosten tekeminen pelkoa. Lisäksi olen kokenut myös ikäviä pettymyksen tunteita epäonnistuessani taisteluissani sairauttani vastaan. En ole kuitenkaan antanut näiden negatiivisten tunteiden lannistaa itseäni, sillä sitähän toipuminen on, välillä on otettava yksi askel taaksepäin, jotta pääsee taas kaksi eteenpäin. Ja pääasiahan kuitenkin kai on, että tunteeni ovat vihdoin heränneet, sillä nekin kuuluvat elämään, ja että olen ymmärtänyt sairauden olevan elämäni suurin pahanolon lähde tällä herkellä.

Moni varmasti piti lähtötilannettani viime keväänä osastolta omalla päätökselläni lähtiessäni jos ei nyt toivottomana, niin ainakin heikkona. Mutta nyt, kun vuosi on kulunut, edistymiseni on ollut selvää, vaikka se on tapahtunutkin pienin askelin. Olen edistynyt niin ruokailujen suhteen kuin pakkoliikkumisen voittamisessakin, ja oppinut molempien suhteen tärkeää joustavuutta. Olen saanut hilattua painoani kohti terveempiä lukemia. Ja ennen kaikkea olen oppinut puhumaan asioistani. Olen myös rauhoittunut selvästi ja avannut elämpiiriäni samalla kohti elämää ja uusia tuulia ja uusia ja vanhoja tuttavuuksia.

Suurin muutos on kuitenkin tapahtunut pääni sisällä. En enää pidä kynsin hampain kiinni sairaudesta, vaan olen saanut kaivettua itsestäni todellisen halun parantua ja päästä elämänsyrjään kiinni, ja alkanut ottaa vastuuta omasta paranemisestani. En halua enää vaipua syvälle sairauteeni, vaan päästä siitä lopullisesti eroon. En enää kadehdi millään tasolla niitä, jotka ovat elämänsä sairaudelle menettäneet, vaan niitä, jotka ovat sen takaisin taistelleet.

Oma motivaatio onkin pohjana parantumiselle, mutta sen täytyy konkretisoitua myös teoiksi, jotta toipuminen olisi mahdollsita. Ja pikkuhiljaa olen päässyt kauniista ajatuksista toimintaan. Tiedän kuitenkin, etten olisi kyennyt niihin oikeisiin valintoihin ja terveyttäni edistäviin tekoihini ilman minulle rakkaita ihmisiä, joihin suuri osa myös teistä blogini lukijoista kuuluu, kiitos kuuluu siis myös heille.

Tällä hetkellä tunnen suunnatonta ylpeyttä paitsi lähimmäisistäni, jotka ovat jaksaneet rinnallani, myös itsestäni ja saavutuksistani, sillä olen onnistunut ylittämään itseni. Uskallan siitä avoimesti kirjoittaa, koska minulla on hyvä syyni. Kun kerran anoreksiaan sairastuu, on sen sätkynukeksi jääminen nimittäin tuskallisen helppoa. Sairauttaan vastaan taistelu sen sijaan vaatii ääretöntä rohkeutta, päivittäistä työtä, omalta mukavuusalueeltaan pois menemistä ja pelkojen kohtaamista, päättäväisyyttä ja kaiken ylittävää motivaatiota ja kuten minun tapauksessani myös usein ulkopuolista tukea. Kaikkea tätä kaikkea olen saanut kaivettua itsestäni esiin, ja saanut matkani varrella kokea pettymysten ja pienten takapakkien lisäksi myös pieniä mutta silti niin suuria onnistumisen kokemuksia, jotka ovat vieneet minua eteenpäin Helppoa ei ole minullakaan ollut, mutta en usko, että syömishäiriöstä toipuminen voisi sitä koskaan ollakaan. Siitäkin huolimatta olen joka päivä yhä varmempi ja varmempi siitä, että olen nyt oikealla tiellä.

Perillä en kuitenkaan vielä ole. Joudun taistelemaan yhä päivittäin sairaiden ajatusten ja pakkojen kanssa, vaikka jo useimmiten voitankin ne. Ja pienien erävoittojen kautta nämä sairauden äänet kuuluvat päivä päivältä yhä hiljempaa. Painoni samoin kuin ruokailujeni normalisoimisessa riittää vielä työtä, mutta olen päässyt molemmissa asioissa eteen- ja ylöspäin, ja pääasia on että suunta on oikea. Tiedän kuitenkin tämän päivän olevan vasta välietappi maratonjuoksussani. Olen nälkäinen elämää kohtaan, enkä aio tyytyä mihinkään kompromisseihin. Tämä ei vielä riitä minulle.

Matkani on siis vielä kesken eikä tieni tähänkään asti ole ollut todellakaan helppo, mutta silti tiedän sen olevan oikea, ja aion ehdottomasti jatkaa sillä. En tarkkaan tiedä, mitä tieni päässä odottaa, mutta silti aion sen saavuttaa. Jos en löydä tietä, teen sen. Sillä tiedän: vanhaan ei ole enää paluuta. Tästä on hyvä jatkaa matkaa, pienin askelin ja niistä muodostuvien suurten voittojen kautta, maaliin saakka.

<3: Ida