Kaupunkireissulla äitin kanssa

Koska ainakin saamistani kommenteista päätellen teitä lukijoitani tuntuu kiinnostavan myös, ja ehkä ennen kaikkea juuri ne tekstini, jotka kertovat omasta elämästäni ja kuulumisistani, päätin taas jakaa kanssanne yhden mukavan iltapäivän viime viikolta. Vaikka tuokaan iltapäivä ei sisältänyt mitään maailmoja mullistavaa, havaitsin taas, kuinka olen edistynyt sairauteni voittamisessa ja ennen kaikkea, kuinka olen oppinut nauttimaan elämästä.

Torstaina perhetapaamisemme jälkeen minun oli tarkoitus jatkaa äitini kanssa tuttuun tapaan kotiin lounaalle ja jatkaa kotona iltapäivääni tuttuun tapaan. Yhtäkkiä äitini päähänpistosta ja extempore-ehdotuksesta suunnitelmiimme tuli kuitenkin muutos, ja suuntasimme auton keulan kohti keskustaa.

Aluksi tällainen yllätyksellinen ja yhtäkkinen muutos sai minut hämilleen. Mielessäni risteili monia ajatuksia, jotka koskivat erityisesti päivän lounasta mutta myös loppuillan aikataulujani ja illalla suunnitelmissa ollutta kävelylenkkiä. Tällä kertaa en kuitenkaan suostunut, kuten useasti aikaisemmin, vaipumaan ahdistukseen, vaan päätin tarttua rohkeasti tarjottuun tilaisuuteen.

Ensin suuntasimmekin äitin kanssa Stockmannille lounaalle. Vaikka valinnanvaikeus kuuluu myös minulla sairauden kuvaan, en käyttänyt tällä kertaa lounaani valitsemiseen tuhottomasti aikaa. Valitsin sieltä ruokaisan salaatin täytteillä ja kaveriksi reilun siivun vaaleaa leipää levitteellä. Tällä kertaa en yrittänyt päästä salaattini kanssa mahdollisimman vähällä tai valita sitä pienintä leipä palaa, kuten olen ennen tehnyt. Aidosti myö iloitsin siitä, kun tarjoilija laittoi salaattiini täytteitä huomattavasti reilummalla kädellä kuin edellisellä kerralla, osasin ajatella terveellä tavalla, että nyt saan rahoilleni vastinetta enkä ahdistunut kasvamasta kalorimäärästä.

Lounas sujui muutenkin sekä minun että äitini mielestä hyvin. Juttelimme niitä näitä nauttiessani lounasta ja suoriuduin lounaasta normaalissa ajassa. Sain jälleen huomata, kuinka ruokailutilanne on paljon muutakin kuin vain syömistä ja energian tankkausta, se on mukava sosiaalinen tilanne. Tuntui ihanalta vaihtaa pitkästä aikaa kuulumisia äitin kanssa ihan kahdestaan, ja ruokailutilanne oli rento ja tuntui siihen sopivalta. Suurentunut annos tuntuikin kuin huomaavatta valuvan sisuksiini kokonaisuudessaan.

Syömisen jälkeen shoppailimme rauhallisesti aikamme, ja nautimme siinä sivussa kevään ensimmäisistä auringonsäteistä suunnatessamme kohti erästä siivousliikettä. Mitään pakonomaista liikkumista tai ylimääräistä kiertelyä ei kuitenkaan ollut, ja oikeastaan vasta jälkikäteen tajusin, ettei tilaisuuden käyttäminen ylimääräisen liikuntaan ollut edes juolahtanut mieleeni!

Mitään varsinaisia ostoksia en tällä kertaa shoppailureissullamme itselleni tehnyt. Äiti sen sijaan löysi itselleen (yllätys, yllätys!) uudet kevätkengät. Sovitin kyllä värikkäitä rentoja keväthousuja minäkin, mutta sain valitettavasti todeta ainoat jäljellä olevat kappaleet liian suuriksi. Tämä aiheutti minulle pienen harmistuksen, mutta samalla myös valtavan motivaatiopuuskan saada takaisin se hoikka, mutta naisellinen kroppani, johon lähes kaikki vaatteet aikoinaan istuivat! Sovituskopin peilistä minua tuijotti yhä liian laiha tyttö. Vaikka en missään mielessä tästä enää ollut tyytyväinen, en kuitenkaan jaksanut tästäkään asiasta ahdistua. Olen oppinut arvostamaan pikkuhiljaa itseäni ja tuntemaan itseni kauniiksi ihan jokaisessa painossa. Tämä nyt sattuu olemaan tilanteeni tällä hetkellä painon osalta, ja teen joka päivä kovasti töitä asian korjaamiseksi. Vaikka ostoksia ei siis tullutkaan tehtyä, eivät ne olleetkaan minulle reissuni päätarkoitus, se oli mukava yhdessä vietetty iltapäivä "tyttöjen kesken", ja sen voin todella sanoa onnistuneen.

Kun sitten suuntasimme taas kotoa kohti, isäni oli jo odottamassa meitä. Huomasinkin kellon olevan jo aika paljon. Suunnitelmissani oli ehtiä vielä saunaan rentoutumaan ennen päivällistä, joten päätin poikkeuksellisesti jättää alkuperäisiin suunnitelmiin kuuluneen kävelylenkkini välistä. Ennen tämä ei olisi ollut minulle mitenkään mahdollista, olivathan kävelylenkkini minulle yksinkertaisesti pakkoa. Nyt kuitenkin päätin unohtaa sairauden aiheuttaman huonon omatunnon ja luopua tästä pakostani. Ja voi kuinka vapauttavalta se tuntuikaan, kun uskalsi vastustaa sairauden luomia sääntöjä ja pakkoja! Tunne oli niin onnistunut, että syyllisyys painui kerta heitolla sinne minne se kuuluukin. Joka kerta, kun vastustaa sairauden sääntöjä, on se voittoisa vahvistus terveydelle, voitto itselle ja omalle itsetunnolle, ja tämän jos minkä sain huomata. Ja heti mieleeni tulikin ajatus, että näin mukavan ja hyvän syyn vuoksi olisin valmis kyllä luopumaan sairauden rajoituksista toistamiseenkin. Ja niin kai se tapahtuukin, sairaudesta luopuminen pikkuhiljaa, pala palalta, erävoittoina toisensa perään.

Kaupunkireissumme jälkeen oloni oli siis todella hyvä. Olin niin kauhean iloinen, että olin uskaltanut tarttua tähän tilaisuuteen ja sain viettää mukavan iltapäivän äitini kanssa. Kiitos äiti! Elämä tarjoaa päivittäin meille jokaiselle mahdollisuuksia, ja Sinä itse päätät, mihin niistä tartut. Pääasia on, että kuuntelet niitä tehdessäsi itseäsi, etkä esimerkiksi sairautta.

<3:Ida