Siivistä ja juurista

Olen viime aikoina käsitellyt sekä mieleni sopukoissa että puhumalla niin hoitajani kanssa kuin perhetapaamisesakin sitä, miksi minun on niin vaikeaa kaikesta huolimatta luopua sairaudestani. Asiaa eri kanteilta katsottuani ovat ajatukseni tiivistyneet yhteen aiheeseen. Tämä aihe on minulle henkilökohtainen ja arkakin, joten pyydän teiltä lukijoiltani herkkyyttä ja empatiakykyä. Haluan silti jakaa rehellisesti tämänkin puolen sairaudestani teidän kanssanne, sillä toivon, että aiheesta kirjoittamisesta voisi olla apua paitsi itselleni asian käsittelyssä myös ehkä jollekin teistä lukijoistani joko itsenne tai läheisenne ymmärtämisessä. Kyse on aikuistumisen vaikeudesta.

Sanotaan nimittäin, että anoreksiaan sairastunut usein taantuu lapsen tasolle tai että hänen kehityksensä ainakin pysähtyy vaiheeseen ennen sairastumista. Tämä näkemys on monella tapaa mielestäni ymmärrettävä, ja itse olen huomannut heikoimpina aikoina taantuneeni pikkulapsen tasolle. Heikoimmista ajoista olen kasvanut jo aimoharppauksin, mutta tällä hetkellä tunnen olevani edelleen suunnilleen se teini-ikäinen tyttö, joka olin ennen sairastumistani.

Lapsen tasolle palaaminen on ymmärrettävää jo ihan fysiologisista syistä. Taantuuhan elimstökin lapsen tasolle, kun paino laskee lapsen lukemiin ja esimerkiksi hormonitoiminta kuihtuu olemattomiin. Lisäksi erityisesti nuoruuteen, johon usein sairastuminen ajoittuu, kuuluu useita tärkeitä kehitysvaiheita. Elimistön ollessa pahassa aliravitsemustilassa, ei kapasiteettia riitä aikuiseen käytökseen tai monimutkaiseen aikuiseen ajattelutapaan. Tällaisessa voimakkaassa aliravitsemustilassa sairastunut hakee myös aikuista turvaa epätoivoisesti ympäriltään. Myös minä muistan, kuinka ollessani heikoimmillani olisin jatkuvasti vain halunnut käpertyä isäni syliin.

Nälkiintyminen turruttaa myös kaikki tunteet, joista jäljelle jää korkeintaan ahdistus tai epämääräinen pahan olon tunne. Sairas ei ikään kuin jaksa edes tuntea mitään ja elää kuin sumussa. Tällöin ihmistä kasvattavat ja kehittävät normaalit tunteet, kuten vihan ja esimerkiksi pettymyksen tunteet jäävät tulematta. Tällöin sairastava ei siis opi sietämäänkään tai käsittelemään, saati ilmaisemaan, niitä aikuisella tavalla. Minulle on yhä todella vaikea esimerkiksi sietää pettymyksiä, ja reagoin niihin usein lapsenomaisesti esimerkiksi itkulla.

Kun kaikki henkinen energia menee jos ei hengissä selviämiseen niin ainakin sairauden kanssa kamppailuun, jäävät siis myös monet henkiset prosessit ja elämään kuuluvat tunteet läpikäymättä. Tällöin sairaus pysäyttää henkisen kehityksen, kuten se pysäyttää myös koko muunkin elämän. Voidaankin mielestäni jopa puhua siitä, että sairastava ikään kuin hyppää pois elämänkulusta. Sairaus tavallaan sulkee sairastavan omaan maailmaansa, ja sairastunut rakentaa kuoret ympärilleen. Tällöin sairastava sulkeutuu pois ulkopuolisesta elämästä, ja normaalit nuoruuteen kuuluvat kokemukset jäävät kokematta. Kuten hoitajani sanoi, vaikka syömishäiriötä sairastava olisi jo aikuinen, häneltä puuttuu se elämänkokemus, joka vastaava hänen ikäisensä terve henkilö on saanut kokea.

Osa näistä kokemuksista liittyy esimerkiksi seksuaalisuuteen. Ja kuten hoitajani sanoi, tarvitsen herkän kumppanin rinnalleni, joka jaksaa kasvaa mukanani. Voidaankin ajatella, että oman seksuaalisuuden karsiminen omasta kehosta on ollut myös keino pysäyttää kehittymistä tytöstä naiseksi, ja niinhän se on osittain toiminutkin, kuten edellä totesin.

Toisaalta voidaan ajatella, että sairauden alkamisajankohdan sijoittuminen juuri tähän tärkeiden kehitysvaiheiden aikaan nuoruuteen ei liene sen lisäksi, että siihen liittyy pelottavalta tuntuva kehon muuttuminen, muutenkaan sattumaa. Aikuistuminen tuntuu monista nuorista pelottavalta, jopa uhkaavalta, ja joillakin se saattaa olla jopa osasyy sairastumiseen. Itse olen päätynyt ajatuksissani siihen tulokseen, että yksi syy sairastumiseeni oli lähenevän aikuisuuden torjuminen tai ainakin eräs syy siihen, että sairaudesta irtipäästäminen tuntuu minusta niin uhkaavalta. Tällöin onkin syytä miettiä, millaisia asioita aikuistumiseen liittää. Seuraavassa kerron hieman lisää siitä, millaiset asiat minun mielessäni ovat sekoittuneet aikuistumiseen, miksi se on minusta tuntunut niin uhkaavalta.

Ensinnäkin olen liittänyt virheellisesti aikuistumisen yksinjäämiseen ja erityisesti eroon vanhemmistani.  Tärkeissä kehitysvaiheissa nuoruudessa olen tuntenut jääväni pariin otteeseen yksin. Ensinnäkin yläasteen alkaessa paras ystäväni muutti ulkomaille, ja koin jääväni koulussa melko yksin. Mieleeni palasivat kauhukuvat lapsuuden ulkopuolelle jättämisestä ja koulukiusaamisesta. Lukioikäisenä muutin jo ennen täysi-ikäistymistäni yksin asumaan ja katkaisin lähes kokonaan suhteeni vanhempiini. Vaikka kyse oli omasta valinnastani, tunsin jälleen jääväni yksin, jopa tulleeni hylätyksi. Tosin tällöin olin jo sairastunut syömishäiriöön, mutta yksin asumaan muuttaminen varmasti pahensi tilannettani. On selvää, että aikuistuminen tarkoittaa itsenäistymistä ja uudenlaisen suhteen muodostamista vanhempiin. Itse en kuitenkaan kokenut tuolloin alaikäisenä yksin muuttaesani olevan siihen vielä valmis. Siksi halusin tehdä eron vanhemmistani ulkoisesti mahdollisimman selväksi. Mieleeni tuli ajatus, että aikuistuminen tarkoitti myös ongelmista selviämistä.

Sairaus, niin kauhealta kuin se kuulostaa, on tietyllä tavalla ollut toimiva ratkaisu tuohon tuskaani yksin jäämisestä ja läheisten ihmisten menettämisen pelosta. Isäni kysyikin jopa perhetapaamisessani osuvasti, että mitä jos en olekaan sairastunut anoreksiaan vaan läheisten ihmisten menettämisen pelkoon. Sairauden myötä olen lähentynyt vanhempieni kanssa ja saanut kaipaamaani huomiota ja huolenpitoa. Koska on selvää, että sairaus saa pelkäämään läheiset ihmiset sairastavan puolesta, he myös tarjoavat apuaan herkemmin. Koen, että tällaista apua, jota koen tarvinneeni useaan otteeseen elämässäni, olenkin saanut juuri sitä selvemmin, mitä heikommassa kunnossa olen ollut. Kun painoni on laskenut, ruokailuistani ja jaksamisestani on huolehdittu, ja minua on suojeltu kaikelta mahdolliselta pahalta.

Tällainen huolenpito on ehkä jollakin tapaa tuntunut minusta hyvältä, ollut siis vastaus johonkin tarpeeseen. Ennen sairastumistani koen usein olleeni ennemminkin siinä roolissa, että minä olin se, jonka tehtävänä oli huolehtia muista. Sitä ei ole minulta koskaan vaadittu, mutta oman luonteeni vuoksi olen sujahtanut siihen rooliin sopivasti. Lapsena kannoin aina huoltani pikkusiskostani ja myös hänen ystävistään. Jopa ensimmäisellä osastoreissullani, koska olin paremmassa fyysisessä kunnossa kuin huonekaverini, koin myös tarvetta kantaa heistä huolta. Sairauteen syvemmälle vajoaminen tarjosi minulle mahdollisuuden olla kerrankin se, josta huolehditaan. Tällöin sairastuttuani pystyin kerrankin keskittymään myös vain itseeni ainaisen toisten ajattelun sijaan.

Tälläinen huolehtiminen on samalla tarkoittanut myös rakkautta, joka on tuonut rajoja elämääni. Syön tietyn listan mukaan, liikun ja tulen ja menen sovitusti. Osastohoidossa taas ulkopuolelta tulevat rajat ovat vieläkin tiukemmat. Tällaiset ulkopuolelta tulevat rajat ovat tuntuneet turvallisilta, kun pään sisällä on vaatinut kaaos. Aikuistumiseen tietysti kuuluu se, että rajat itselleen pystyisi asettamaan itse itselleen sisältä päin.

Toisaalta olen saanut myös rajat samalla tietyllä tavalla anoreksialle, jolloin olen saanut jakaa vastuuta sairastumisestani. Aikuistumisen yhtenä haasteena olenkin nähnyt nimenomaan vastuunottamisen. Olen aina kantanut vastuuta ainakin henkisesti muista ihmisistä. Anoreksia on tarjonnut paitsi keinon tästä vastuusta tauon pitämiseen, myös jopa luopumiseen vastuusta itsestä ja omasta hyvinvoinnista. Tämä vastuu on siirtynyt sitä enemmän muille, joko hoitohenkilökunnalle tai vanhemmilleni, mitä huonommassa kunnossa olen ollut. Myös vastuuni omista tekemisistäni ja niiden seurauksista on vähentynyt. Heikossa kunnossa olevalle ja kovin sairaalle ihmiselle annetaan helpommin anteeksi, ja moni ilkeä kommenttini on laitettukin sairauden piikkiin.

Aikuistuminen onkin siis merkinnyt minulle samalla myös vaatimustasoni alenemista. Toiset ihmiset eivät vaadi sairaalta paitsi käytöksen osalta eikä suorituksiltakaan yhtä kovaa tasoa. Ennen kaikkea sairaus on kuitenkin minulle tarjonnut lepotauon omilta vaatimuksiltani itselleni. Olen aina ollut hyvin vaativa itseäni kohtaan ja pyrkinyt parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Sairaus on tarjonnut hengähdystauon tältä jatkuvalta suorittamiselta. Eihän sairastavan pidäkään tai kuulukaan pärjätä samalla tavalla kuin terveen. Aikuistumiseen taas olen liittänyt paljon erilaisia vaatimuksia siitä, millainen aikuisen ihmisen tulisi olla, mihin kaikkeen pitäisi pystyä ja millaista käytöstä aikuiselta odotetaan, ja usein koen olleeni liian suurten vaatimusten edessä näitä itselleni asettamiani vaatimuksia pohtiessani.

Toisaalta on selvää, että sairaus on paitsi taannuttanut minua henkisesti myös kasvattanut minua jo nyt ihmisenä. Selvittyäni siitä uskon olevani paljon kypsempi ja aikuisempi kuin moni pienempiä vaikeuksia elämässään kokenut ikäiseni nuori nainen. Anoreksia ja siitä toipuminen on kova elämänkoulu, ja olenhan sen joskus läpikäyneenä toipumisprosessini aikana kerryttänyt paljon takaisin sitä kaipaamaani elämänkokemusta ja oppinut elämästä ja joutunut pistämään sen arvoja uuteen tärkeysjärjestykseen.

Tämä prosessi, kasvaminen aikuiseksi kokonaisuudessaan vaatii kuitenkin aikaa. Kasvatustieteitä opiskelleena ja lapsenkin kehityksestä jonkin verran tietävänä ymmärrän, että tällaista kehitystä lapsesta aikuiseksi ei voi pakottaa. Jo ensimmäisillä kehityspsykologian kursseilla opin, että vaikka se saattaa välillä tuntua kuinka hermojaraastavalta hyvänsä, kehitysvaiheita ei voi jouduttaa, ainoastaan tukea. Minun kehitystäni tukee parhaiten, kuten lapsenkin kehitystä, tämän hetkiseen kehitykseeni ja kehitysvaiheisiini vastaaminen, ja tällä hetkellä se tarkoittaa vielä esimerkiksi tiivistä tukeutumista vanhempiini. Lisäksi kasvuani tukee aliravitsemustilani korjaaminen sekä sairaudesta asteittainen luopuminen, jotta saan voimia ja tilaa niiden kehitysvaiheiden läpikäymiseen, jotka ovat jääneet minulta väliin omassa nuoruudessani. Hoitajani heittikin ilmoille viime tapaamisessamme ajatuksen, kestäisinkö itse ja uskaltaisinko nyt luottaa siihen, että vanhempanikin kestäisivät nyt sen itsenäistymisprosessin, johon en ollut aikoinani valmis.

Minulle tärkeä tukihenkilö, entinen äidinkielenopettajani onkin sanonut minulle, että aikuistumiseen tarvitaan siivet ja juuret. Juuriani olen kasvattanut koko turvallisen lapsuuteni ja nuoruuteni ajan ja vahvistan niitä koko toipumisprosessini ajan vahvistuessani niin henkisesti kuin fyysisestikin. Juureni ovat vahvalla pohjalla, mutta tarvitsevat vielä ravinteita. Siipieni kasvattamiseen tarvitsen kuitenkin vielä aikaa. Olen jo kertaalleen koittanut lentää ilman niitä, eikä se johtanut hyvään tulokseen. Kuten hoitajani sanoi, tiedän kyllä itse, koska olen valmis koittamaan niitä, ja silloin on oikea aika. Lentoon pääsemiseni vaatii varmasti vielä aikaa, mutta pikkujiljaa minulla alkaa olla voimia omien siipieni kasvattamiseen.

Lopuksi haluankin vielä sanoa, että vaikka kukaan muu ei saisi tästä tekstistäni itseni lisäksi mitään irti, rakkaan siskoni toivon ymmärtävän ainakin yhden asian: Fanny-rakas, näen isosiskon kaipuusi ja olen luvannut, että saat isosiskosi vielä takaisin. Ja siitä lupauksesta aion pitää kiinni. Vielä saat takaisin aikuistuneena sen saman Ida-isosiskon, joka pihisti sinulle koulusta näkkileipää evääksi ja huolehti niin sinun kuin kavereidesikin turvallisesta kotiin pääsemisestä bussilla. Jaksathan odottaa vielä hetkisen, että olen valmis?

<3: Ida