Shoppailu: ahdistuksesta ihmisten (ja itsensä!) parissa viihtymiseen

Viime lauantain vietin minulle jo tuttuun tapaan kaupungilla shoppaillessa. Shoppailulla tarkoitan tässä tapauksessa rentoa kaupoissa kiertelyä ja mahdollisesti ostosten tekemistä. Vaikka olinkin yksin, enkä olisi oikeastaan tarvinnut mitään erityistä, jäi tuo kokemus mieleeni positiivisena retkenä ja oli jälleen siten myös yksin naula anoreksiapeikon arkkuun. Olen asiasta kiitollinen, sillä tällainen shoppailusta nauttiminen kun ei minulle, kuten  ei monelle muullekaan anoreksiaa sairastavalle, ole mikään itsestäänselvyys.

Shoppailu on anoreksiaa sairastavalle usein nimittäin vaikeaa. Ensinnäkin ylipäätään kaupungille ihmisten pariin meneminen voi ajoittain tuntua jopa ylivoimaiselta. Kuten olen jo aikaisemminkin kirjoittanut, anoreksia pyrkii nimittäin eristämään sairastavan muista ihmisistä. Sairastava lukkiutuu helposti kotiin toteuttamaan tuttuja sairaita rutiinejaan. Lopulta kunnon yhä heiketessä sosiaaliset tilanteet voivat muodostua jopa oikeiksi painajaisiksi, sillä sairastava saattaa kokea itsensä kyvyttömäksi toimimaan kanssakäymisissä muiden ihmisten kanssa. Lisäksi anoreksiaa sairastava alhaisen itsetuntonsa vuoksi usein häpeää itseään, mikä vaikeuttaa ihmisten keskelle menemistä entisestään.

Kotiin eristäytyminen ei kuitenkaan tue toipumista, omiin murheisiinsa uppoaminen ei kohota itsetuntoa eikä muiden ihmisten välttely edesauta sosiaalisten taitojen kehittymistä. Tämän vuoksi kehotankin jälleen jokaista sairastavaa pois omasta yksinäisyydestään muiden ihmisten pariin. Parhaimmillaan shoppaillessa onkin mahdollista katsella muuta elämää, mikä saattaa auttaa omien murheiden asettamista realistisimpiin mittaushteisiin, ja se tarjoaa luonnollisia kanssakäymisen muotoja, pienissä paloissa, mikä on otollisinta itsensä "sosiaalistamiselle".

Lisäksi shoppailusta nauttimista vaikeuttaa entisestään se, että sairastavan maailma on, kuten olen edellisissä teksteissänikin todennut, hyvin suorituskeskeinen, ja kulutukseen tähtäävä, ja tämän vuoksi saattaa shoppailu pahimmillaan mennä pelkäksi päämäärättömäksi pyöriskelyiksi kaupoissa, jonka tavoitteena on vain kalorien kuluttaminen. Kun vielä on vaikea keskittyä mihinkään, saattaa koko shoppailun idea kadota. Myös itselläni on ollut aikoja, jolloin olen tarvinnut välttämättä jonkun toisen ihmisen seurakseni, jotta kaupungilla oleminen ei olisi mennyt pelkäksi kävelemiseksi ja silti keskittyminen ostosten tekeminen on ollut vaikeaa. Nyt pystyn jo itse keskittymään vaatetankojen ihanuuksien ja korujen sädehtivään vetovoimaan ilman, että minun täytyy itseäni siihen pakottaa.

Alhaisen itsetunnon vuoksi syömsihäiriötä sairastavan on myös vaikeaa suoda itselleen mitään hyvää. Tämä tarkoittaa shoppailun kohdalla paitsi sitä, että hänen on vaikea suoda shoppailun tuottamaa hyvää mieltä, myös saada ostettua itselleen mitään. Sama vaatimattomuus itseään kohtaan tai pikemminkin tunne omasta arvottomuudesta, joka heijastuu kaikkeen anoreksiaa sairastavan elämään, saattaa laajeta koskemaan myös shoppailua. Anoreksiaa sairastava usein nimittäin ajattelee, että kuten ruoankin kanssa, hänen on muutenkin pärjättävä mahdollisimman vähällä. Tällöin anoreksiasta kärsivät ei siis omasta mielestään ansaitse esimerkiksi uusia vaatteita tai tavaroita.

Uusien vaatteiden ostamista itselleen vaikeuttaa entisestään se, että anoreksiaa sairastavan kuva omasta kehosta on usein vääristynyt. Tämä tarkoittaa paitsi ahdistusta sovituskoppien spottivaloissa ja isojen peilejen edessä, myös vaikeutta löytää itselleen sopivia vaatteita. Sairastavan saattaa olla hankalaa itse löytää itselleen oikeaa kokoa. Tällöin sairastava sovittaa usein itselleen aivan liian isoja vaatteita, ja tuskastuu, kun mikään ei istu. Toisaalta kaikkein pahimmaksi ahdistus kasvaa silloin, kun jokin vaate tuntuu kiristävän tai liian pieneltä päällä. Vaikka kyse olisi lastenkokoisista farkuista sairaus uskottelee sairastavalle, että tämä on varma merkki siitä, että sairastava on liian lihava tai muita vastaavia johtopäätelmiä. Kun anoreksiaa sairastavan paino sitten alkaa pikkuhiljaa normalisoitua, on vaateostosten tekeminen yhä vaikeampaa, kun sairastava on tietämätön omasta itselle sopivasta koostaan.

Toisaalta sovituskoppien peileistä, uudessa ympäristössä, sairastava saattaa nähdä vilauksen realistisempaa kuvaa itsestään. Minä ainakin muistan, kuinka heijastus uudesta pinnasta on heikoimmassa kunnossa saanut minut pelästymään omaa kuvajaistani aivan kuten esimerkiksi valokuvatkin. Samoin vaatteiden ei-toivottu roikkuminen päällä on saanut minut tuskastumaan ja ymmärtämään oman olemukseni riutuneisuutta. Vaikka oman tilanteen realisointi on toivottavaa, saattaa tämä ymmärrettävästi aiheuttaa myös ahdistusta ja pahaa oloa.

Siitäkin huolimatta että se saattaakin tuntua aluksi ahdistavalta, kuuluu kuitenkin myös sopivien vaatteiden sovittelu ja ostaminen osaksi toipumista. Sovittelemalla vaatteita on mahdollisuus harjoitella oman kehonsa rajoihin tutustumista. Peilaillessa itseään ja vaatteita sovittaessa on myös mahdollista oppia hyväksymään oma kehonsa. Näin shoppailu voi siis toimia paitsi oman minäkuvan rakentamisen tukena myös tervettä hyvää itsetuntoa tukien. Jos sopivien vaatteiden löytäminen itse tuntuu mahdottomalta, voi aluksi ottaa vaikkapa hyvän ystävän seuraksi ja avuksi.

Itsetunnon kehittymistä shoppailu voi tukea myös muilla tavoin. Sen avulla on nimittäin mahdollista harjoitella hyvän suomista itselleen. Pelkkä pienikin uusi vaatekappale, koru tai tavara voi saada jo hymyn huulille. Itselläni siihen riitti lauantaina, kahdeneuron pinkit korkokengät kirpputorilta. Pääasia on, että haluaa suoda itselleen pienen piristyksen ja rohkaistuu hemmottelemaan itseään anoreksian aiheuttamista syyllisyydentunteista huolimatta.

Toisaalta silloin tällöin hymyn riittää nostamaan huulille jo pelkkä ihmisten sekaan meneminen ja mukavan päivän viettäminen kaupungilla ilman ostoksiakin. Ylipäätään kaikki kontaktit muihin ihmisiin toimivatkin yleensä tervettä itsetuntoa tukevasti ja mielialaa kohottavasti. Ja eihän sitä turhaan ikkunaostoksiakaan kehuta! Pääasia shoppailussa tulisikin olla arjen hetkellinen unohtaminen, jolloin se toimii terveyttä tukevasti. Ylipäätään kaikki tekeminen, josta nauttii ja joka ei ole sairauden sanelemaa pakonomaista suorittamista on hyväksi.

Kuinka sitten oma shoppailureissuni sujui? Onnistuin tekemään ostoksiani rauhallisesti ja keskittyneesti, eli sain pidettyä pakkoliikkumiseni kurissa. Itsekseni kaupungille lähteminen ei siis enää aiheuttanut minulle ongelmia, pikemminkin voin sanoa viihtyneeni itseni kanssa. Aika tuntui päivän aikana kuluvan kuin siivillä ja tunnit vaihtuivat toisiin. Hymyilin ihmisille, nautin olostani ja uskalsin tehdä pari pientä ostostakin. Ja mikä tärkeintä, tunsin vaatteita sovittaessani itseni jopa kauniiksi ja uskalsin hymyillä myös peilikuvalleni.

<3: Ida