Mietteet puntarilla

Haluaisin tässä tekstissäni jälleen jakaa onnistumisen kokemuksia ja kertoa edistymisestäni. Valitettavasti en rehellisyyden nimissä nyt niin voi kuitenkaan tehdä. Tämä aamuna astuessani vaa'alle, ei painoni ollut nimittäin noussut. Silti jonkin asian tajusin vaa'alla seistessä olevan erilailla kuin ennen. Seuraavassa kerron tästä lisää. Samalla pyrin selventämään hieman siitä, millaisia ajatuksia punnitseminen anoreksiaa sairastavalla aiheuttaa, millaisia tunteita vaa'alla koin ja minkälaisia oivalluksia kuitenkin onnistuin tekemään.

Anoreksia saa sairastavan suhtautuvan vaakaan maagisena kapistuksena, joka mittaa paitsi painoa myös lukuisia muita asioita, kuten esimerkiksi itseluottamusta ja omaa ihmisarvoa. Lisäksi anoreksia uskottelee sairastavalle, että mitä pienemmät lukemat ovat, sitä parempi on tilanne. Vaikka tietoisesti järjellä ajateltuna tajuaakin, että näin ei ole, tuntuu painon nouseminen ja suurenevat lukemat usein vielä pitkään ahdistavalta. Näin on myös usein edelleen omalla kohdallani.

Nyt olen kuitenkin jo päässyt sen vaiheen yli, että haluaisin painoni laskevan. Silti painon pysyminen samoissa (liian) alhaisissa lukemissa on tuntunut usein turvalliselta, sillä pelko suurempien lukemien näkemisestä on niin suuri. Tällöin sairastava ajautuu kuitenkin noidankehään, sillä yrittäessään vältellä pelkoa, pelko ja ahdistus vain todellisuudessa kasvavat. Mitä useammin lukemat eivät näytä nousseen, sitä suurempana iskee pelko seuraavasta punnituskerrasta: mitä jos painoni nouseekin seuraavalla kerralla, miten saan pidettyä painoni tässä?

Edellä kuvailemani pelon sekoittamana sairastava ajautuu helposti negatiiviseen kehään, jossa hän nipistää ruokavaliotaan tai lisää kulutustaan ikään kuin varmuuden vuoksi, jotta paino ei vain nousisi. Kuten jokainen ymmärtää, tämä ajaa painon putoamiseen ja yhä syvemmälle sairauden syövereihin, jolloin ahdistus ja pelko vain kasvavat edelleen. Näin on käynyt myös itselleni useasti ennenkin. Nyt olen kuitenkin tajunnut, että ainoa keino päästä tästä pelosta eroon on kohdata vaa'an korkeammat lukemat ja niiden tuoma sairauden syöttämä ahdistus. Olen myös opetellut suhtautumaan yhä neutraalimmin vaa'an lukemiin siten, etteivät ne enää määrittelisi koko päiväni tunnelmia. Silti aamulla seistessäni vaa'alla, heräsi minussa monenlaisia tunteita.

Nämä tunteet olivat kuitenkin tällä kertaa kaukana sairauden aiheuttamasta tyytyväisyydestä ja turvallisuuden tunteesta. Rehellisesti sanottuna ensimmäinen tunteeni oli puhdas hämmennys. Olen yrittänyt parhaani mukaan saada painoa nostettua ja tähdännyt siihen toiminnallani. Tänään ihmettelinkin, miksi painoni ei ole noussut. Sairastavan kannattaakin olla varovainen omien uskomuksiensa kanssa painonsa kehityksestä, sillä sairaus uskottelee sairastavalle usein epärealistisia uskomuksia painon nousemisesta. Tällöin vaaka voi olla hyvä ja puolueeton mittari, jota voi käyttää aseena tilanteen realisoimisessa. Vaa'alla käyminen ei kuitenkaan kaikille toipuville sovi, etenkin jos oma motivaatio painon nostamiseen ei ole vielä kohdillaan tai kasvavat lukemat aiheuttavat kohtuutonta ahdistusta, sillä tällöin punnitseminen saattaa olla sairautta tukevaa toimintaa. Itselläni vaaka on kuitenkin tällä hetkellä vielä välttämätön apuväline, jotta pysyn kartalla, missä mennään.

Rehellisesti voin kertoa, että hämmennyksen jälkeen minut valtasi tällä kertaa pettymys heikosta punnitustuloksesta johtuen. Tietysti, vaikka tunne olikin epämiellyttävä, se myös samalla osoitti, että tavoitteeni ovat kohdallaan. Pyrin tällä hetkellä todella painon nostamiseen, ja kun tavoitteeni ei tänä aamuna ollut toteutunut risteili mielessäni ajatuksia sen suhteen, miksi tavoite oli jäänyt saavoittamatta.

Pian pettymyken tunne vaihtuikin jopa epätoivoon. Toivottomuuden pelkoni sisälsi pelkoa jälleen kerran yhdestä epäonnistumisesta, jollaisista minulla on kokemuksia edellisistä yrityksistäni johtuen. Tunsin itseni pettyneeksi itseeni ja kaukana oli sairauden uskottelema tunne siitä, että painonlaskussa olisi jotain saavuttamisen arvoista. Sairastuville haluankin jälleen vakuuttaa, että sairauden uskottelema valheellinen onnistumisen tunne painon laskiessa on hyvin hetkellistä ja sitä seuraa, jos ei vielä itse kokemani pettymyksen ja epätoivon tunne, ainakin edellä kuvailemani pelko ja ahdistus. Minut tämä epätoivo sai nyt turhautumaan ja jopa pelkäämään.

Vaikka epätoivo valtasikin mieleni, pystyin silti aikaisempaa paremmin analysoimaan tilannetta. Anoreksiaan liittyy usein kriittisyys itseä kohtaan niin sairastamisessa kuin paranemisenkin suhteen. Itsesyytökset ja pettymyksiin kiinni jääminen ei kuitenkaan hyödytä ketään eikä edesauta toipumista. Kuten elämässä yleensä, on toipumisprosessissakin tärkeää takapakin kohdatessa pysähtyä hetkeksi miettimään ja pohtia, mitä on tehnyt väärin ja mitä voisi tehdä toisella tavalla.

Pelkkä epäonnistumisten analysointi ei kuitenkaan tietystikään riitä. On kyettävä tekemään myös tilanteen vaativia muutoksia. Tämä onkin usein sairastavan suurin kompastumiskivi parantumista ajatellen yleisemminkin. Vaikka sairastava tajuaa, että tilanteeseen on tultava muutos, jää halu muutokseen usein vain ajatuksen tasolle. Kyky tehdä konkreettisia muutoksia arjessa siis puuttuu. Ja esimerkiksi painon nousemiseen vaikuttavat todellisuudessa vain oikeat muutokset energian saannissa ja kulutuksessa, eivät kauniit ajatukset.

Kaikki muutokset ovat sairastavalla kuitenkin äärimmäisen vaikeita. Muutosten toteuttaminen aiheuttaa nimittäin ahdistusta ja pelkoa, ja tämän vuoksi sairastava yrittääkin vältellä niitä viimeiseen asti, ja lopulta saattaakin jopa uskotella itsensä vakuuttuneeksi siitä, että mitään muutoksia ei tarvita. Vaatii sairastavalta valtavasti rohkeutta vastustaa tätä ajatusta. Tämän vuoksi olisikin tärkeää, että sairastavalla olisi ympärillään ihmisiä tukenaan kannustamassa muutosten toteuttamiseen. Itsekin tarvitsin tänään isältäni rohkaisua muutosten tekemiseen, mutta uskalsin kohdata ahdistukseni ja sain sovittua lisäyksistä ruokavaliooni sekä rauhoittamaan itseäni kulutuksen suhteen.

Vaikka koinkin siis tänään takapakin toipumisprosessissani, en anna sen lannistaa itseäni. On hyvä muistaa, että toipuminen on pitkä prosessi, jossa pitää välillä ottaa yksi askel taaksepäin, jotta jaksaa taas jatkaa eteenpäin. Sitä paitsi tapahtuma vaa'alla sai kuitenkin minut jälleen huomaamaan, kuinka ajatukseni ovat jo terveempiä, ja sen herättämät negatiiviset tunteet kuinka pitkälle olen tullut sairauden voittamisen suhteen. Ja päättämieni muutosten toteuttamisesta aionkin saada nyt seuraavan onnistumisen kokemuksen!

<3: Ida