Rauhoittumisen haasteesta

Syömishäiriöstä toipumisessa olennainen asia on rentoutumisen ja rauhoittumisen opettelu. Tämä ei kuitenkaan käy sairaalta henkilöltä yhtä helposti, kuin terve ihminen voisi kuvitella. Itse olen päässyt asiassa jo paljon eteenpäin. Kun ennen pelkkä paikallaan istuminen oli vaikeaa ja koko ajan piti olla liikkeessa, pystyn nyt keskittymään lukemiseen, kirjoittamiseen ja rentoutumaan sohvalla tv:tä katsoen. Tämä vaatii kuitenkin minulta edelleen paljon henkistä työtä ja etenkin aamupäivät täyttyvät minulla usein pienestä puuhailusta, kuten kotitöistä. Nyt olen kuitenkin sopinut seuraavasta haasteestani minua taistelussani tukevan isäni kanssa ja pyrin pienin askelin rauhoittamaan itseäni tavallisina arkipäivinä kotiin yhä enemmän.

Mikä rauhoittumisesta sitten tekee niin haastavaa? Olenkin kirjoittanut aikaisemmin pakkoliikunnasta, joka on yleensä olennainen oire anoreksiassa. Pahimmillaan sairastuneen mielessä pyörii jatkuva kalorilaskuri ja elämästä tulee pelkkää kuluttamista. Muistan itsekin, kuinka vielä vähän aikaa sitten kaupungilla käyminen oli pyörimistä ympäriinsä, kun päähän mahtui vain kuluttaminen eikä shoppailuun keskittymisestä tahtonut tulla mitään. Kuluttamisnäkökulmasta ajateltuna jatkuvalla puuhastelulla sairastava saattaa hakea itselleen lupaa syödä.

Toisaalta keskittymällä puuhasteluun ja polttamalla energiansa  aivan loppuun, on myös helpompi unohtaa ruoka ja nälkä edes hetkeksi. Kun keskittyy vain tekemäänsä asiaan ja voimien riittämiseen, ei energiaa riitä enää ruoan miettimiseen, joka muuten pyörii syömishäiriöisen mielessä jatkuvasti. Syömisen välttelyyn pyrkivä touhuaminen johtaa kuitenkin vain entistä vaikeampaan tilanteeseen, sillä nälkiintyneet aivot keskittyvät ainoastaan ruoan hankkimiseen, jolloin rauhoittuminenkin vaikeutuu entisestään.

Kun ajatukset aliravittuna ovat kiinnittyneet vain ruokaan, on keskittyminenkin usein vaikeaa, mikä vaikeuttaa rentoutumista ja liikuntaa korvaavaan tekemiseen keskittymistä. Itse en olisi voinut kuvitellakaan sairaimpina aikoinani, että olisin pystynyt keskittymään esimerkiksi kirjan lukemiseen. Keskittymiskykyään voi harjoitella pieni pala kerrallaan tekemällä ensin vähän jotain, esimerkiksi lukemista tietyn ennalta päätetyn ajan, ja vaihtamalla sitten toiseen, esimerkiksi käsitöiden tekemiseen. Pääsääntöisesti keskittymiskyky paranee kuitenkin ravitsemustilan kohetessa, kun aivojen ei pidä keskittyä ainoastaan ruoan metsästämiseen.

Toisaalta sitten kun syömismäärät alkavat olla jo normaalimpia ja energiansaanti kohdalla, saattaa sairastavasta tuntua, että hänellä riittäisi energiaa "vaikka mihin". Kun on pitkään elänyt siten, että energiaa riittää vain juuri ja juuri hengissä selviämiseen ja pakollisten toimintojen suorittamiseen, tuntuu ihanan vapauttavalta, kun huomaa jaksavansa enemmän. Tämä vapauttava tunne saattaa kuitenkin kääntyä itseään vastaan, kun ylimääräinen energia purkautuu jakuvana menemisenä tai puuhasteluna, joka loppuu vasta, kun voimat ovat ihan lopussa, mikä on tyypillistä aina täydellisyyteen pyrkivältä anorektikolta.

Valitettavan usein myöhemmin sitten huomaakin, että alunperin positiivisesta ja vapauttavasta tekemisestä on muodostunut jatkuvan liikkessä olemisen tai touhuamisen pakkoa. Tällöin tekemisestä saattaa muodostua rutiineja, joista syömishäiriöisen on vaikea luopua. Tällaisten rutiinien luomisessa sairastava on yleensä taitava, ja rutiineja toteutetaan, huvitti tai riitti niihin sitten energiaa tai ei. Nämä rutiinit kulminoituvat paitsi syömiseen ja liikkumiseen, myös kaikenlaiseen muuhun olemiseen. Joka päivä on tehtävä sama lenkki ja jokaisen päivän on mentävä mahdollisimman saman kaavan mukaan. Tutut rutiinit luovat sairastavalle turvaa. Kun mielessä vallitsee kaaos, tuovat tutut tavat järjestystä tähän kaaokseen. On rauhoittavaa tehdä asiat aina samalla tavalla. Erityisesti nyt, kun itselläni ei ole koulua tai töitä, jotka loisivat päivään omaa rytmiään, tuovat tuttu lenkki, kotitöiden aikatauluttaminen ja tietyt ruoka-ajat päiviin järjestystä ja rytmiä.

Ón ymmärrettävää, että jokainen kaipaa arkeensa tuttua säännönmukaisuutta. On todella kuormittavaa suunnitella jokaista päiväänsä erikseen päivä toisensa jälkeen ilman mitään säännönmukaisuutta. Harva oikeasti jaksaisi lomailua ja arkirutiineista luopumistakaan joka päivä. Huolestuttavia rutiineista muodostuu silloin, kun niistä satunnaisesti poikkeaminen aiheuttaa suunnatonta ahdistusta, jota ei osaa käsitellä. Näin on valitettavasti vielä pitkälle itselläni, vaikka olenkin onnistunut luopumaan tutusta säännönmukaisuudesta onnistuneesti viikonloppujen ajaksi, kun minulla on muuta ohjelmaa.

Kun rutiineista poikkeaminen aiheuttaa pahaa oloa syömishäiriötä sairastavalle, on taustalla usein kontrollin menettämisen pelko, josta olen kirjoittanut aikaisemminkin. Tällöin sairas mieli pelkää menettävänsä hallinnan oman elämäänsä. Pelkona on, että koko elämä hajoaa käsiin, jos tutuista tavoista poiketaan. Tuttuja rutiineja pyörittämällä, jatkuvalla puuhastelulla ja ulkoisella järjestelyllä voi saada tunteen, että hallitse itse itseään ja elämäänsä.

Lisäksi huonon itsetunnon omaava syömishäiriötä sairastava henkilö saattaa hakea jatkuvalla tekemisellä omaa ja muiden hyväksyntää. Syömishäiriöihin liittyy yleensä vahvasti suorituskeskeisyys, joka paistaa läpi kaikesta tekemisestä. On siis vaikeaa antaa itsensä vain olla, jokainen minuutti on päivän suorittamista ja koko ajan tulisi olla hyödyksi. Kun sitten yrittää keskittyä vain sohvalla lepäilyyn, pyörii mielessä jatkuvasti, miten senkin ajan voisi käyttää paremmin tai hyödyllisemmin. Käsittääkseni tämä on melko yleistä kiireisessä nyky-yhteiskunnassa muidenkin kuin syömishäiriötä sairastavien keskuudessa.

Heikon itsetunnon omaavan anoreksiaa sairastavan henkilön on myös usein vaikeaa antaa itselleen lupaa rentoutua, koska on vaikea antaa itselleen lupaa nauttia. Syömishäiriön ajatuksena kun on itsen kiduttaminen. Kun ei arvosta itseään, tuntuu hyvän kokeminen ja renotutuminen väärältä, sillä sairaus uskottelee, ettei sairastunut ole ansainnut sitä. Minun on helpompi antaa itselleni lupa rentoutua illalla, kun kaikki työt on jo tehty ja lupa rentoutumiseen ikään kuin ansaittu.

Heikkoon itsetuntoon liittyy myös se, että anoreksiaa sairastavan on vaikea olla itsensä kanssa. Touhuamalla kaikenlaista on helpompi unohtaa itsensä ja omat tunteensa ja korottaa siinä samalla itsetuntoa tekemällä jotain hyödyllistä. Tällöin syömishäiriöinen ei uskalla kohdata itseään, mikä on ymmärrettävää, kun kuva itsestä on kovin negatiivinen. Anoreksia voidaankin ajatella jopa pakokeinona todellisuudesta ja tällöin sairastava usein on piilottanut todellisen itsensä laihduttamisen ja oireluin alle.

Itsensä kohtaamisen vaikeuteen liittyy myös se, että on vaikea kohdata omat tunteensa. Anoreksiaa sairastava saattaa olla käyttänyt laihduttamista keinona paeta omia tunteitaan, sillä tarpeeksi huonossa kunnossa kaikki tunteet kuolevat eikä energiaa jää enää muuhun kuin päivittäisistä pakollisista askareista selviämiseen. Kun aliravitsemustila sitten lähtee korjaantumaan, puskevat vaikeatkin tunteet pintaan, ja niiden tukahduttamiseen on löydettävä muita keinoja, jos niiden kohtaaminen tuntuu vielä ylivoimaiselta. Tällöin on helpompi purkaa esimerkiksi ahdistustaan siivoamiseen kuin jäädä rauhassa pohtimaan ahdistuksen syytä. Tunteiden käsittely on toki paranemisessa tärkeää, mutta aina vaikeasti sairastavalla ei riitä vielä toipumisen alkuvaiheessa voimia tähän.

Pelkän olemisen sijaan alkuvaiheessa saattaakin olla helpompaa keksiä liikkumiselle korvaavaa tekemistä. Itselläni on esimerkiksi liikkumisen tilalle tullut ainakin osittain tämä blogin kirjoittaminen. Korvaavan tekemisen löytäminen saattaa kuitenkin olla vaikeaa, etenkin silloin kun sairaus on jatkunut pitkään ja esimerkiksi kaikki harrastukset ovat jääneet pois. Kun elämästä on tullut pelkkää kuluttamista ja päivät on käytetty samoja rutiineja noudattaen, herää kysymys: mitä tilalle? Anoreksiaa sairastavan saattaa puuhastelun ja liikkumisen rajoittamisen myötä vallata tyhjyys. Saattaa olla enää vaikea muistaa, minkä tekemisestä itse pitää tai mihin ennen on käyttänyt aikaa. Mutta toisaalta, sitähän paraneminen on: itseen tutustumista ja sitä, että löytää sairauden tilalle jotain muuta.

Toivon tekstini hieman selventävän sitä, miksi syömishäiriöön sairastuneesta rauhoittuminen ja rentoutuminen on niin haastavaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei rauhoittumiseen kannattaisi pyrkiä ja rentoutumista harjoitella. On kuitenkin syytä muistaa, että sairastunut on tässä ison haasteen edessä, eikä yhtäkkiset muutokset välttämättä totutussa käyttäytymisessä ýmmärrettävästi heti onnistu tai edes kannata, ja ne saattavat aiheuttaa monenlaisia pelkoja. Tällöin on rauhoittumien, kuten toipuminen yleensä, pitkä prosessi, joka vaatii pitkää pinnaa sekä sairastavalta että läheisiltä ja myös sitä, että on itselleen armollinen. Mutta tässä prosessissa, kuten jälleen toipumisessa yleensä, olennaista on se, että suunta on oikea ja tällöin jokainen pienikin askel on tärkeä.

<3: Ida