Pelkkää laihuuden ihannointiako? -painonnousun aiheuttamasta ahdistuksesta

Anoreksian ehkä olennaisimpana oireena pidetään sairaanloista lihomisen pelkoa. Painonnousu on ollut myös minulle koko sairaushistoriani ajan ehkä kaikkein vaikein asia, ja sen hyväksymisen kanssa olen joutunut tekemään paljon töitä. Ennen painonnostaminen alipainosta kohti normaalipainoa ei ole kotioloissa koskaan onnistunut, mikä on ajanut minut kerta toisensa jälkeen sairaalaan. Osastolta taas olen säännönmukaisesti lähtenyt vielä liian alhaisessa painossa, koska painonnostaminen siellä on tuntunut liian ahdistavalta. Vihdoin olen ensimmäistä kertaa sairaushistoriani aikana saavuttanut sen tilanteen, että olen saanut hieman normalisoitua painoani avohoidossa.

Vaikka painon normalisoiminen vaatii paljon vaikeita konkreettisia tekoja, kuten kellontarkkaa säännöllistä ja runsasta syömistä ja liikkumisen ja jopa arkikulutuksen (eli menemisten) rajoittamista, olen suurimman työn painonnostamisessa joutunut tekemään pääni sisällä. Ja tämä työ on vieläkin minulla kesken. Haluan normalisoida painoani, sillä tiedän sen olevan välttämätön edellytys syömishäiriöstä topimuiselle, normaalille elämälle ja pidemmän päälle ylipäätään sille, että pysyn hengissä. Olen myös ollut sairauteen kuuluvasta vääristyneestä kehokuvasta huolimatta jo pitkään sitä mieltä, että näyttäisin huomattavasti kauniimmalta normaalipainoisena, ja kun vaatteet istuisivat paremmin päällä. Siitäkin huolimatta saivat tänäaamuna vaa'an viime viikkoa korkeammat lukemat minut ahdistumaan lähes paniikinomaiseen kauhuun saakka. Seuraavassa koitan selventää sitä, millaisia ajatuksia ja pelkoja painoni normalisoitumisen taakse kätkeytyy.

Koska olen erittäin vaativa erityisesti itseäni kohtaan, suorituskeskeinen ja pyrin usein täydellisyyteen kaikessa mitä teen, aiheuttaa painon normalisoiminen minulle seuraavanlaisia ajatuksia: mihin minun tulisi pystyä, jos olisin fyysisesti paremmassa kunnossa ja mitä minulta odotetaan, jos olen terve? Huonossa kunnossa on helpompi hyväksyä oma epätäydellisyytensä, sillä inhimilliset erehdykset, epäonnistumiset ja jaksamattomuutensa voi pistää sairauden ja huonon kunnon piikkiin. Ollessani silmin nähden sairas, kukaan ei odotakaan minulta ihmeellisiä suorituksia, mutta miten on laita, kun painoni on normaali. Sisimmissinä tietysti tiedä, että paineet ja odotukset pärjäämisestäni tulevat vain ja ainoastaan itseltäni.

Alhaisen itsetunnon vuoksi usein sairastunut myös ajattelee, ettei ansaitse fyysistäkään hyvinvointia. Tämän ajatuksen ääreltä olen saanut myös itseni kiinni jo useammankin kerran. Sairaus saa minut uskomaan, etten ansaitse ruokaa enkä hyvää oloa. Väsyminen, palelu ja heikotus, jotka kuuluvat alipainoon, ovat jollakin tavalla minulle oikein, eikä minulla ole oikeutta tuntea samaa hyvää oloa kuin kaikkien muiden. Tämän vuoksi näen painonnostamisvaiheessa olevan henkilön itsetunnon tukemisen ensiarvoisen tärkeänä, sillä itsen arvostaminen on edellytys sille, että haluaa pitää huolta itsestään.

Anoreksiaan kuuluu usein myös taantuminen henkisesti lapsen tasolle, sillä sairaus vaikuttaa paitsi alhaisen painon takia normaalin hormonitoiminnan häiriintymiseen, myös siihen, ettei nuoruuteen kuuluvia normaaleja kehitysvaiheita ehdi suorittaa kun kaikki energia menee sairastamiseen ja siitä selviytymiseen. Itsekin tunnen usein olevani henkisesti nuorempi kuin todelliselta iältään minua kolme vuotta nuorempi pikkusiskoni. Kun näyttää lapselta, on myös oikeus käyttäytyä lapsellisesti. Lisäksi anoreksiaan kuuluu usein myös pelkoa aikuistumisesta ja sen mukanaan tuomista vaatimuksista sekä vaikeuksia itsenäistymisestä. Ainakin itselläni itsenäistyminen vanhemmistani on selvästi vielä kesken, ja kun on huonossa kunnossa, saa olla riippuvaisempi muista ihmisistä. Lapsuuteen ja näin myös lapsenomaiseen ulkonäköön liittyy usein muiden ihmisten hoiva ja turva, jollaista sairas ihminen kaipaa usein sisäisessä kaaoksessaan.

Ainakin alkuaikoina liitin alhaiseen painoon myös oikeuden olla sairas. Huono fyysinen kunto näyttää muille, kuinka sairas olen. Ja jälleen nousee kysymys: mitä minulta odotetaan, kun näytän terveeltä? Kun sisällä tuntuu pahalta, saattaa alhaiseen painoon pyrkiminen olla myös keino näyttää se ulospäin. Sairauteni alkuvaiheessa tunsin, ettei sairauttani ja pahaa oloani otettu vakavasti tai kukaan ei huomannut sitä, koska näytin ulkoisesti hyvinvoivalta. Sairas ulkonäkö on myös ollut ainakin itselleni myös keino kapinoida: minä näytän juuri siltä kuin haluan, en ole kuten muut. Alhainen paino on siis ollut keino erottua massasta.

Lisäksi painoon liittyy myös tuttu kontrollin tunne, josta olen kirjoittanut jo aikaisemminkin. Painon pitäminen mahdollisimman alhaisissa lukemissa antaa tunteen (valheellisesta) kontrollista. Painon nousu taas on merkki kontrolloimattomuudesta. Tänä aamuna heräsi minulle vaa'alla jälleen tuttu ja järjetön pelko: mitä jos painonnousu jatkuu loputtomiin, mitä jos menetän kontrollin painostani ja elämästäni? Kontrolloimattomuuden pelkoon liittyy myös se, että kaikki muutokset tuntuvat anoreksiaa sairastavasta henkilöstä äärimmäisen vaikeilta. Painon pysyminen jo tutuksi muodostuneissa lukemissa tuovat tällöin (valheellista) turvallisuuden tunnetta. Usein pitkään jatkuneessa aliravitsemustilassa, kuten omassa tilanteessani, aliravitsemuksen tuomaan somaattiseen vointiin on myös jo ehtinyt tottua, ja se on alkanut tuntua tutulta ja turvalliselta. Tällöin hyppy tuntemattomaan vaatii sairastavalta paljon rohkeutta.

Tähän hyppyyn tuntemattomaan liittyy myös se, että sairastunut joutuu painon normalisoituessa myös kohtaamaan ne tunteet, jotka on piilottanut syömättömyyden taakse. Kun keho ja mieli ovat tarpeeksi aliravittuja, kaikki energia menee hetkestä ja ruokailusta toiseen selviytymiseen, eikä tunteiden käsittelyyn riitä aika eikä energiaa. Itselläni painon ollessa alhaisimmillaan tunteeni olivat vain epämääräinen möykky, jonka selvittäminen on tuntunut hetkittäin jopa ylivoimaiselta. Vaatii valtavasti rohkeutta kohdata ne tunteet, jotka oireilun taakse on kätkenyt. Mutta tästähän juuri paranemisessa onkin kyse: omien tunteisiinsa, omaan itseensä (uudestaan) tutustumiseen.

Toivon kirjoitukseni selventävän hiukan sitä, millaista työtä painonnostamisvaiheessa oleva anorektikko joutuu päänsä sisällä tekemään, ja miksi hän tarvitsee siihen valtavasti tukea läheisiltään ja hoitohenkilökunnalta. On olennaista ymmärtää, että maagisten painolukujen taakse kätkeytyy paljon enemmän kuin mitä paino terveelle ihmiselle edustaa. Kyse ei siis ole pinnallisesta ulkonäkökeskeisyydestä tai laihuuden ihannoinnista. Tästäkin huolimatta aion jatkaa taisteluani kohti normaalipainoa, sillä tiedän olevani vihdoin oikealla tiellä. Tällä kertaa aion mennä painon nostamisen tuomasta ahdistuksesta läpi. Matkaa on vielä paljon ja työtä riittää, mutta suunta on oikea. Ja se on pääasia.

<3: Ida