Kaiken se kestää?

Tapasin tänään pitkäaikaisen ja hyvän ystäväni. Juttelimme useamman tunnin ajan kaikesta mahdollisesta, kuin olisimme vasta eilen tavanneet, vaikka todellisuudessa aikaa edellisestä tapaamisesta oli kulunut useampi kuukausi aikaa. Nautin todella tapaamisesta ja keskustelustamme, olin aidosti kiinnostunut ystäväni kuulumisista ja pystyin jakamaan omaa tilannettani. Taisinpa nauraakin ainakin muutaman kerran. Näin ei ole kuitenkaan aina ollut.

Syömishäiriö vaikuttaa valitettavasti myös ystävyyssuhteisiin monellakin tapaa. Minulla on ollut aikoja, jolloin olen eristäytynyt neljän seinän sisälle ja ollut todella yksin ilman kontakteja juuri kehenkään. En ole jaksanut pitää yhteyttä ystäviini, aina en edes perheeseeni. Sairaus on tullut minun ja ystävieni väliin. Seuraavassa yritän hieman avata sitä, miten ja miksi anoreksia on vaikuttanut ihmissuhteisiini.

Anoreksiaan kuuluvat tietyt rituaalit ja pakkotoiminnot. On liikuttava tarvittava tietty määrä päivässä, syötävä tiettyinä kellonaikoina ja joskus jopa siivottava tietty minuuttimäärä. Käsittääkseni joillakin pakkorituaaleihin kuuluvat myös pakonomaiset puhdistumisrituaalit. Usein aika, joka kuluu liikkumiseen, syömseen ja ruoan valmistamiseen täyttää päivät niin, ettei esimerkiksi ystävien tapaamiseen juuri jää aikaa.

Itselläni syömishäiriö on ollut myös tapa luoda järjestystä sisäiseen kaaokseen. Tällöin turvaa luovat tutut päivärutiinit, jolloin tuntuu parhaalta, että jokaisen päivän kulku on mahdollisimman samanlainen. Jos jotain muutoksia päiviin tulee, on ne suunniteltava huolellisesti etukäteen. Näin ystävien yllätyksellisistä yhteydenotoista ja extempore-tyylisistä ehdotuksista on kieltäydyttävä.

Usein sosiaalisiin tilanteisiin liittyy myös ruokailu. Ystäviä tavataan kahvilassa, ravintolassa, piknikillä rannalla tai vähintäänkin kyläillessä tarjotaan ruokaa tai erilaisia herkkuja. Nämä ovat terveelle ihmiselle mukavia tapahtumia, mutta voivat mudostua syömishäiriöiselle jopa painajaismaisiksi tilanteiksi. Vaikka suunnitelmissa ei olisi yhteistä ruokailua, on pohdittava, miten kieltäytyä tarjoilusta kohteliaasti, jos tällaiseen tilanteeseen ajaudutaan. Syyllisyys painaa sekä silloin, kun uskaltautuu maistamaan jotain että silloin, kun ei kykene vastustamaan sairautta ja joutuu omasta mielestään näyttämään heikkoutensa ystävälleen ja samalla paljastamaan itsestään jotain hyvin arkaluonteista. Tällaiset tilanteet tuntuivat erityisen vaikeilta siinä vaiheessa, kun sairauteeni vielä liittyy salailua.

Syömishäiriöön sairastuneen maailma on ajoittain hyvin itsekeskeinen ja ajatukset pyörivät oman selviämisen ja anoreksian täyttävien ajatusten ympärillä. Kun tähän lisätään vielä somaattisen voinnin jaksamattomuus ja aliravitsemustila, joka saa ajatukset kiinnittymään pelkkään ruoan ajatteluun, on vaikea keskittyä yhteiseen tekemiseen tai kuuntelemaan toisen kuulumisia. Muistan ystävieni tapaamisia, jolloin olen epätoivoisesti vilkuillut kelloa ja laskennut tunteja ja minuuteja seuravaan ruokailuun. Pahimmassa tapauksessa tämä voi johtaa jopa siihen, että sairastunut ei  enää edes kykene näkemään muuta kuin oman pahan olonsa tai sairauteen liittyvät asiat. Tällöin keskustelut voivat rajoittua lähes yskinomaan ruokaan liittyviin asioihin (joita terveet ihmiset eivät yleensä pidä kovin mielenkiintoisina) tai sairauteen. Itselläni on ollut kausia, jolloin ystäväni ovat joutuneet toimimaan lähes terapeutin roolissa ja kannattelemaan minua kiinni elämässä. Tällöin on ymmärrettävää, että myös terveet ystävät väsyvät, eivätkä jaksa omaa rooliaan "ystävänä". Lisäksi terveestä ihmisestä sairauden oireilun katsominen voi ymmärrettävästi tuntua vaikealta, eikä kukaan halua nähdä rakasta ihmistä huonossa kunnossa.

Toisaalta taas syömishäiriöön sairastuneet haluavat usein myös näyttää ulospäin olevansa vahvoja. Tämän vuoksi on vaikea kertoa rehellisesti muille todellisesta tilanteesta. Myöhemmin, kun jo ymmärtää, miten paljon sairaus rajoittaa elämää, mutta toivo parantumisesta on pieni tai olematon, voi olla jopa vaikea kuunnella terveiden ystävien elämästä, koska kateus iskee pintaan. Muistan usein miettineeni ystäviäni tavatesssani: miksi minun elämäni ei voi olla tuollaista, miksi minä en kykene nauttimaan samoista asioista kuin he, miksen minä kykene opiskelemaan ja itsenäistymään? Ainakin itselläni syömishöiriöön on liittynyt myös se, että omista tunteista on vaikea puhua. Kun kaikilla muilla tuntuu lisäksi menevän ainakin paremmin kuin itsellä, voi olla vaikea kertoa aidosti omasta tilanteestaan juuri mitään. Tällöin tuntuu helpommalta vaihtoehdolta sulkeutua omaan todellisuuteensa muka paremmasta elämästä tietämättömänä.

Vaikka edellä mainitsemistani syistä on syömishäiriötä sairastavan vaikea lähestyä ihmisiä, rohkaisisin kaikkia pitämään aidoista ystävyyssuhteistaan kiinni. Tällaiset ystävyyssuhteet ovat todellisia aarteita. Olen saanut ilokseni huomata, että nykyään ystävieni tapaaminen tuo minulle hyvää mieltä. Aidot ystävyyssuhteet ja ihmisten tapaaminen kohottavat ihmeellisesti myös itsetuntoa. Itsetunto kun ei kohoa elämää pakoilemalla, vaan omalta mukavuusalueeltaan ulosastumalla, sairauden sääntöjä rikkomalla ja huomaamalla, kuinka voi olla toiselle tärkeä tai osa yhteisöä. Terveet ystävät voivat myös toimia motivoivina tekijöinä paranemisen tiellä. Ainakin itselleni terveän ystäväni tapaaminen herätti katkeroivan kateuden sijaan kaipuun todelliseen elämään; tuollaista elämää minäkin haluan elää, tuollaista minunkin elämä voisi olla. Vanha sanonta pitää myös paikkansa: jaettu ilo on kaksinkertainen ilo ja jaettu murhe enää puolikas.

Mistä sitten tunnistaa tällaisen todellisen ystävyyden, jonka kantavaan voimaan voi luottaa? Vastaus on, että sen tunnistaa vain rohkeasti kokeilemalla. On myös hyvä muistaa, että todellisen ystävyydenkään ei tarvitse kestää kaikkea. Se saa välillä hiipua, se saa jopa murentua palasiksi. Olenhan saanut kantapään kautta sen huomata: todellisen ystävyyssuhteen voi aina rakentaa uudestaan -nauttien jokaisesta hetkestä, pala palalta.

<3: Ida