Ahdistavasta ruoasta turvalliseksi mössöksi

"Etkö voi syödä normaalisti?" Tuota kysymystä pelkäsin tänään, kun syömishäiriöyksiköstä tuli hoitaja syömään kanssani lounasta. Vaikka kaikki loppujen lopuksi sujuikin hyvin, ja hoitaja antoi pelkäämäni kysymyksen sijaan positiivista palautetta, odotin tapahtumaan jännityksen sekaisin tuntein. Koin tapahtuman jonkinlaisena suorituksena tai kokeena, jossa minun tuli näyttää, kuinka hyvin osaan syödä. Ja kuten läheiseni tietävät, on syömiseni vielä vaikeaa, sotkuista, hidasta ja täynnä erilaisia maneereja. Vaikka olen tottunut jo syömään säännöllisesti useamman kerran päivässä, erilaiset maneerit ja oudot tavat saavat siis syömiseni yhä näyttämään kummalliselta.Tämän vuoksi olen onnistunut luomaan vain muutamiin henkilöihin sellaisen luottamuksen, että uskallan rohkeasti syödä heidän seurassaan ja näyttää vaikeuteni.

Minulla edellä mainitsemani maneerit ovat olleet kuvassa mukana lähes koko sairauteni ajan, välillä voimakkaampina ja välillä lievempinä. Tällaisilla maneereilla tarkoitan esimerkiksi ruoan pilkkomista, muussaamista, lajittelua, leivän kiertämistä, veden lisäämistä ruokaan ja erilaisten ruoan järjestelyjä ja tietyssä järjestyksessä syömistä. Käsittääkseni tällaiset maneerit ovat varsin yleisiä syömishäiriöisillä ja kuuluvat oireiluun etenkin kun syömishäiriö on jatkunut pitkään ja aliravitsemustila on vaikea.

Olen kovasti yrittänyt ymmärtää maneerejeni, sillä koen niihin puuttumisen tai yritykset korjata niitä kovin ahdistavana ja jopa loukkaavana. Vaikka suurin osa maneereistani liittyy enimmäkseen vain aliravitsemustilaani, ja ovat siksi jopa minulle järjellä ajateltuna käsittämättömiä, koitan seuraavassa hiukan selventää sitä, mikä merkitys maneereillani on minulle ja miksi niistä on muodostunut niin tärkeitä minulle. Tämän toivon hiukan selventävän sitä, miksi oudoilta vaikuttavien tapojen korjaaminen on vaikeaa ja miksi niihin tulisi puuttua varovaisesti.

Kaikkein olennaisimmin syömiseen liittyvät oudot rituaalit ja tavat kertovat syömisen vaikeudesta. Kun ruoasta tekee samannäköistä, esimerkiksi muodostamalla siitä yhtenäistä mössöä, on se helpompi syödä. Muussattu peruna tai puuromainen murovelli ei ole enää perunaa tai muroja, vaan vain ja ainoastaan ruokaa. Myös ruoan syöminen tietyiltä tutuilta astioilta ja runsas suolan käyttö liittyvät tähän samaan asiaan. Tällöin ruoasta tehdään "turvaruokaa", joka näyttää ja maistuu joka kerta mahdollisimman samalta. Pienempinä paloina syötynä ruoka on myös helpompi saada alas, pala kerrallaan. Tällöin ahdistuksen aiheuttajan voi jakaa ikään kuin pienempiin osiin. Tähän pätee sanota, että eihän elefanttiakaan kannata haukata kerralla. Tästä johtuu siis ruoan pilkkominen pienen pieniin osiin tai syöminen mahdollisimman pienillä aterimilla.

Keskittymällä ruoan kanssa "puuhasteluun" pyritään siis lieventämän ruokailutilanteen ahdistavuutta. Ruoan sekoittelu on rauhoittavaa, kun ahdistus iskee pintaan. Ylipäätään kaikenlainen ruoan kanssa "puuhastelu", kuten pilkkominen ja järjestely ja siihen keskittyminen saavat ajatukset pois syömistilanteen ja ruoan ahdistavuudesta. Nämä tarjoavat myös tilanteeseen taukoja vaikealle syömiselle. Samanlaisia taukoja tuovat tilanteeseen myös esimerkiksi runsas juominen aterian yhteydessä. Itselläni syömisen aloittaminen on aina ollut kaikkein vaikeinta, jolloin minulle on tyypillistä myös jättää aterian kaikista vaikeimmat osat viimeisiksi, ja aloittaa esimerkiksi salaatin syömisellä.

Turvallisuuden tunteen lisäksi erilaisilla rituaaleilla ruokailuissa ahdistuksen lieventämisessä haetaan myös tuttua kontrolllin tunnetta, josta olen kirjoittanut paljon teksteissäni. Kontrollin tunne on läsnä koko ajan syömishäiriöisen elämässä ja mielessä on pelko sen hallinnan menettämisestä. Syömishäiriöön sairastunut pelkää menettävänsä kontrollin syömiseensä, painoonsa ja tätä kautta myös elämäänsä. Osastolla tai kotioloissa tiettyä ateriasuunnitelmaan noudattaessa ja muiden kontrolloidessa syömisen määrää, pyrkii syömishäiriöpotilas usein kontrolloimaan mahdollisimman paljon tapaansa syödä. Kun en voi säädellä syömisen määrää tai aina edes laatua, pyrin säätelemään edes tapaani, jolla syön sen.

Kirjoitin aiemmin siitä, kuinka nälkiintynyt keho saattaa olla myös keino kapinoida. Myös syömiseen liittyvät oudolta vaikuttavat tavat saattavat olla keino erottua muista, tavallisesti syövistä ihmisistä. Minulle etenkin alkuvaiheessa, ennen kuin maneerit todellisuudessa olivat vielä juurtuneet kovin syvälle, leivän kiertäminen ja ruoan järjestely olivat myös keino näyttää muille, miten vaikeaa syöminen on ja miten sairas olen, miten paha olo minulla on.

Syömishäiriötä sairastaville henkilöille on myös tyypillistä, että syöminen on hidasta ja kestää pitkään. Tämä johtuu paitsi siitä, että syöminen on vaikeaa, myös siitä, että syömistilanne on samalla pyhä ja odotettu hetki, jonka halutaan kestävän mahdollisimman pitkään. Keiton saa riittämään pidempään, kun siihen lisää vettä ja sitä syödää mahdollisimman pienellä lusikalla. Kaikenlainen edellä kuvailemani ruoan kanssa "puuhastelu" ja esimerkiksi moneen kertaan uudelleen lämmittely vie aikaa. Se auttaa myös sulkemaan ulkopuolisen maailman ympräriltä pyhän hetken ajaksi. Kun keho ja mieli eivät vielä osaa luottaa siihen, että ruokaa tulee riittävästi ja säännöllisin väliajoin, haluaa nälän pelossa pitkittää ruokailua mahdollisimman pitkään, vaikka varsinaista näläntunnetta ei vielä kykenisikään tuntemaan.

Miltä maneereihin puuttuminen syömishäiriöisestä henkilöstä sitten tuntuu? Itse ainakin häpeän kovasti tapojani, mutta koen olevani kykenemätön korjaamaan niitä. Tämä tietysti rajoittaa esimerkiksi syömistä sosiaalisissa tilanteissa. On kuitenkin mielestäni ymmärrettävää, että kun maneereista on muodostunut, kuten edellä kerroin, tapa käsitellä ahdistusta, rauhoitella itseään, ja säilyttää turvallisuuden tunnetta ja kontrollia, saattaa niistä luopuminen tuntua jopa mahdottomalta ennen kuin on löytänyt muun keinon käsitellä vaikeita tunteita ahdistavassa tilanteessa tai ennen kuin ruokailuhetken ahdistavuus tai maaginen merkitys katoavat. Lisäksi olen, kuten moni muukin anoreksiasta kärsivä, myös erittäin herkkä kaikenlaiselle arvostelule ja kritiikille, jolloin kummallisista tavoista huomauttelu tuntuu vielä entistä vaikeammalta. Kun tähän lisätään vielä se, kuinka vaikeaa on erottaa omaa persoonallisuuttaan sairaudesta, otetaan syömisten arvostelu usein hyvin henkilökohtaisesti. Tämän vuoksi täytyy syömistapoihin puuttueessa olla erityisen varovainen, jottei tule vain lisättyä sairastunnen häpeän tunnetta ja poljettua jo ennestään heikkoa itsetuntoa.

On siis tärkeää ymmärtää, että anorektikon ulkopuolisesta henkilöstä ärsyttävän hidas syöminen ja oudot syömistavat eivät ole kiusantekoa. Usein sairastuneelle maneerit ja niiden luoma turva saattavat olla viimeinen keino, jolla hän pystyy pitämään itsensä kasassa ahdistavassa tilanteessa. Sairastunut häpeää usein itsekin tapojaa mutta on sairautensa vuoksi kykenemätön puuttumaan niihin erityisesti silloin, kun hän työskenteelee vielä muiden vaikeiden sairauteen liittyvien asioiden, kuten riittävän syömisen tai painon nostamisen, kanssa. Näenkin ensisijaisena tavoitteena syömisen riittävän määrän ja vasta kun tämä asia on kunnossa ja aliravitsemustila lähtenyt korjaantumaan, puuttumisen syömistapoihin, mikäli maneerit eivät korjaannnu itsestään aliravitsemustilan korjaantumisen myötä. Kun syömistapoihin puututaan, tulisi sen tapahtua vähitellen mahdollisimman hienovaraisesti, sillä maneereista on muodostunut sairastuneelle keino käsitellä ahdistavia tunteita ja niihin puuttuminen saatetaan kokea jopa henkilökohtaisena loukkauksena.

Nyt, hyvää ruokahalua!
<3: Ida